Olemme Markon kanssa käyneet koko kirjon tunteita läpi tämän syksyn aikana; luopumisentuskasta, toiveikkuuteen, raivoon, pelkoon, iloon, huoleen, ihmetykseen, onneen ja epävarmuuteen.
Alussa olimme itsekin oikeita sikiötutkijoita ja suhtauduimme raskauteen hyvin pragmaattisesti, varmasti myös suojellaksemme itseämme. Janosimme tietoa raskaustyypistä, tilastoista, sikiöiden terveydestä ym. Alussa itkimme luopumisentuskaamme, josta tunne kehittyi huoleen omista päätöksistämme. Olemmeko itsekkäitä, jos päätämme jatkaa raskautta ja katsoa eteenpäin? Emmehän tee sitä lasten terveyden kustannuksella? Missään välissä meillä ei käynyt mielessä huoli siitä, miten selviäisimme, jos lapset syntyisivät. Siitä olimme molemmat täysin varmoja, että selviäisimme kunhan lapset saisivat vain syntyä terveinä. Enemmän me mietimme selviämistämme arjesta kahden alle kaksi vuotiaan lapsen kanssa, ennen kuin saimme tietää odottavamme kolmosia. Jo pelkkä tieto siitä muutti elämämme, tämä tulisi olemaan tästä lähtien elämäntapa; vanhemmuus neljälle lapselle. Elämä tulisi muuttumaan eikä ollut enää mitään syytä pitää vanhasta kiinni. Olemme molemmat onneksi helposti uusiin tilanteisiin sopeutuvia.
Olemme myös "jalat maassa"- ihmisiä, eikä meillä ole ollut ruusunpunaisia kuvia tulevasta vauva-arjesta. Totesimmekin toisillemme jo hyvin varhaisessa vaiheessa sen, ettemme tulisi tästä kahdestaan selviämään. Olemmekin selvittäneet ja hankkineet jo nyt apua ja tukiverkostoa ympärillemme tulevaa varten. Eniten tuleva elämänmuutos mietitytti esikoisemme Lennin (1v 8 kk) osalta ; muutto Suomeen ja uuteen kotiin, päiväkodissa aloittaminen, vauvojen tuleminen jakamaan huomiota ym.). Onneksemme Lenni on osoittanut meille tähän asti, että "no worries". Ihana Lenni :)
Ehkäpä paras tapa ainakin minulle on ollut järjestellä tulevaa ja käytäntöjä, jolla olen valmistautunut vauvojen tuloon. Tunnen iloa ja onnea potkuista mahassani ja juuri saamamme 3 D-kuva yhdestä vauvoista (jonka lääkäri tulosti kolme kertaa, koska ovathan kaikki vauvat samannäköisiä :) ), sai tuntemaan odotusta ja jännitystä vauvojen syntymästä. Remontti ja muutto ovat pitäneet meidät myös niin kiireisinä, että riskiviikot ennenaikaiseen syntymiseen (24-28) menivät ohitse onneksi nopeasti, emmekä kerinneet niitä kauheasti pelkäämään. Nyt kun oma olo alkaa antaa merkkejä raskauden loppupuolesta ym. huomaan, että henkinen valmistautuminen on vielä kesken. Kohta meillä on kolme ihanaa poikaa lisää! Nyt uskallemma jo uskoa siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti