Minulle usein sanotaan, että tulen saamaan harmaita hiuksia neljän pojan kanssa. Ehkäpä niitäkin tulee, mutta ennemmin luulen, että pojat aiheuttavat minulle noita naururyppyjä. Sen verran hulvatonta on jo nyt, etten malta odottaa minkälaista meillä onkaan kun pojat ovat Lennin ikäisiä. Lennillä on puhe kehittynyt jo sille tasolle, että juttua tulee koko ajan. Ja minkälaista juttua :) ihanaa vihdoin kuulla tuon kaverin ajatuksenjuoksua, Lenni rakastaa hassutella ja juksata. Pikkupoikien kanssa nauruhermoja koettelee ihan arkiset tilanteet. Nyt alkaa myös lähestyä hetki, kun voin sanoa aidosti, että omat kädet eivät meinaa riittää. Pojilla alkaa olla vauhtia ja taitoa, yksi reissaa jo ympäri kämppää jota pitää käydä tsekkaamassa, toinen tunkee talouspaperia suuhunsa ja kolmas huojuu seisomassa tukea vasten seuraa huutaen. Ruokailemme edelleen olohuoneen lattialla, koska se on yksinkertaisesti helpointa. Uutena vivahteena siinä on se, että kun yksi vauvoista on jo syönyt kapuaa hän "mestoille" takaisin kiipeillen ruokailevan vauvan tai syöttäjän päälle samalla hiuksista repien. Nukutamme poikia (huomaan, että on hassua puhua enää vauvoista) olohuoneen lattialla, jossa käärimme heidät peiton sisään ja annamme maitoa, johon he usein nukahtavatkin. Usein käy kuitenkin niin, että joku vetäsee pullonsa tyhjäksi ja lähtee vaeltelemaan siitä iloisesti samalla rallatellen. Tänäänkin Anton oli juuri nukahtamassa, kun Joel tulee kauheella tohinalla ihan naaman viereen ja alkaa naureskella. Mä en voinut muuta kuin nauraa, kun on ne melkoisia velikultia. Ja ne kädet...toissailtana minulla oli Oliver sylissä kun huomaan, että Joel alkoi kaatumaan seisomalelun kanssa. Vaistomaisesti syöksyn ottamaan koppia unohtaen, että minullahan oli jo kädet varattuna. Lopputuloksena oli kaksi itkevää vauvaa, kun olin "heittänyt" Oliverin käsistä puolivoltilla maahan ja Joel kerkesi kaatuamaan. Just.
Joel otti myös muutama päivä sitten tosissaan, kun hänelle syntyi serkku,ettei enää olekaan suvun pienimpiä ja lähti konttaamaan :)
