Se on täällä. Tauti. Valitettavasti. Mitä todennäköisimmin norovirus.
Onhan noita tauteja ennenkin ollut, mutta tämä ei saa kyllä tulla enää toiste meille kylään. Miten hetkessä elämä voikaan heittää häränpyllyä, kun saa sen puhelun tarhasta. Olo on kuin tuomitulla, kun tietää mitä on luvassa. Voi sitä jännityksen määrää, kun odottaa että kuka seuraavaksi. Kerettiin jo kerran heittämään yläfemmatkin, kun kukaan muu ei sairastunutkaan. Kunnes... nyt ollaan jo voiton puolella, kun yli puolet perheestä on jo läpikäynyt pahimman vaiheen :) sitten vielä kun viimeisen sairastaneen jälkeen tulee ottaa viruksen elämisaika huomioon, niin kas vain, Taudin parissa onkin vierähtänyt jo muutama viikko.
Tauti, lupaathan, jätä meidät piitkäksi aikaan rauhaan.
tiistai 28. tammikuuta 2014
torstai 9. tammikuuta 2014
Ensimmäiset synttärit
Täällä orientoidutaan taas parin viikon juhlien ja lomien jälkeen uuteen arkeen. Aluksi tuli pieni ahdistus, että miten saadaankaan kaikki sumplittua niin, ettei nyt täysin uuvuteta itseämme että äitiäni, joka on aina niin halukas auttamaan oman jaksamisen välillä unohtaen. Mutta kyllä, elämä taas kerran jotenkin on järjestymässä ja hyvältä näyttää. Hyvä Helsinki, joka jatkaa palveluseteleiden jakamista!
Joulu oli täynnä iloa ja tärkeitä ihmisiä ympärillä. Pukkikin otettiin sitten ilolla vastaan, kun olimme käyneet häntä ensin Seurasaaren joulupolulla tapaamassa ja Lenni päätti rohkaistuaan mielensä, että kutsuu hänet meille sitten jouluna kylään (eikä hänen siis tarvitsekaan jättää lahjoja oven ulkopuolelle). Itku meinasi tulla kun pukki asteli meidän pihalla, mutta hienosti pieni ihminen kokosi itsensä. Lennillä oli paljon juttuja pukille, mutta turvallisen matkan päästä. Syliin ei menty, vasta loppumetreillä kun The lahja oli annettu: pieno, oli Lenni pukille niin kiitollinen, että kävi tätä halaamassa. Pikkupojat kävivät kukin istumassa pukin sylissä. Oliver ja Anton hetken sylissä kaveria tuijotettuaan päättivät ettei ole kovin hyvä juttu. Joel puolestaan tsekkaili tasaisin väliajoin pukkia silmästä silmään, mutta jäi tyytyväisenä syliin istumaan.
Pojat senkun kasvavat ja ovat kyllä melkoisia velikultia. Tänään syöttäessäni heitä Anton alkoi taputtamaan pöytään, Joel alkoi hymyilemään veikeästi ja alkoi myös taputtamaan pöytään. Naureskelivat siinä hetken keskenänsä taputtaen pöytään, kunnes alkoivat katsoa Oliveria kuin häntä mukaan innostaen ja kas Oliverkin alkoi taputtamaan pöytään. Minä istuin täysin unohdettuna heitä vastapäätä ruokalusikka kädessäni ja vain katselin ihmeissäni. Ihanaa on ollut myös huomata, miten Anton on parin viime viikon aikan "lähentynyt" muita poikia. Anton tykkästi aikaisemmin touhuta ennemmin omiaan ja Lenniäkin hieman pelkäsi, ja kävi usein itsemään kun Lenni lähestyi. Jopa Lenni itse alkoi varomaan Antonia. Nyt kuitenkin hakeutuu muiden poikien kanssa samoihin leikkeihin ja ottaa kontaktia. Olemme pyrkineet olemaan puuttumatta poikien pieniin kinoihin keskenänsä ja nykyään sietävätkin enemmän toistensa koviakin otteita. Hyvä, että oppivat selvittämmän mahdollisimman pitkälle omat riitansa. Neuvolassakin on käytynä ottamassa tukku piikkejä takamukseen ja saatiin uudet strategiset mitat. Ja kyllä, Joel on saavuttanut hienon kymmenen kilon rajapyykin. Oliver tuli yllättävän lähellä n 9,8 kiloa ja Anton Oliveria kilon perässä 8,8 kiloa. Pituudet olivat siinä 73-75 cm. Antonista moni sanoo, että hän on porukan "aivot", joka tarkkailee todella tarkasti ja keksii aina ensimmäisenä miten jokin aukeaa ym. ja on todella sinnikäs. Tämän sinnikkyyden ja päättäväisyyden takia Antonille myös sattuu ja tapahtuu eniten. Tämä alkaa jo näkyä kolhujen määrässä. Oliver on porukan hauskuuttaja, joka hakee kovasti toisista kontaktia ja hymyilee paljon. Oliver on myös ketterin kiipeilijä ja pojista nopein. Oliver tykkää myös tulla syliin köllöttelemään ja oikein nautiskelee siinä pitkään jos saa vielä pullonkin mukaan. Joel on kehittynein kommunikoinnissa ja komentaa ja huutelee jo vakuuttavasti. Joel tykkää myös esitellä taitojaan, kuten taputtaminen. Kun joku on ruokapöydässä saa Joelista aina seuraa. Ja Joelia pitää varoa kun kapuaa syliin, pureminen kuuluu hänen hellyydenosoituksiinsa :) Joel kuitenkin eniten halimassa ja tykkää olla sylissä.
Muutoin arki hakee täällä uutta muotoaan, kun pojat hakee vähän uutta unirytmiä. Tuossa viikonloppuna, kun Lenni oli mökillä serkkujen kanssa, niin nukuttiin sitten poikien kanssa heittämällä kymmeneen. Siinä mentiinkin sitten yksillä päikkäreillä, mutta taas joinakin päivinä tarvitsevat vielä kaksi päikkäriä. Nukkumaan mennään puol ysiltä. Yöt menee siis todella hyvin ja saamme itsekin nukuttua hyvin. Nyt kun olemme vihdoin saaneet keittiönpöytäasiat kuntoon ja pojat ovat päässeet pöydän ääreen kunnolla syömään, tulisi ilmeisesti aloittaa viimein sormiruokailu ja antaa heille lusikat käteen. Oivoi, sitä tulevan sotkun määrää...olen kummasti löytänyt aina hyviä syitä miksi tätä ei olla aloitettu aikaisemmin. Ilokseni myöskin huomasin juuri, että pojat viihtyy taas rattaissa. Jes, yhteiset lenkit ovat taas alkaneet. Tuossa oli monen kuukauden tauko, kun pojat eivät käyneet käytännössä ulkona yhtään, kun rattaissa olo oli yhtä huutamista ja maahan tuonne mutaan ei heitä oikein viitsinyt laittaa konttaamaan.Mutta kyllä täällä jo kesää odotellaan, kun eilen viimeksi pakkasin yksin kaikki kolme toppavaatteisiin; kun puin ensimmäistä oli kaksi muuta kiipeilemässä päälle ja repimässä pois juuri laittamaani villasukkaa ym. ja kun viimein sain viimeisenkin puettua oli jo se ensimmäinen hermostunut rattaissa odotteluun. Ja minulla jo valmiiksi hiki lenkille lähdettäessä :)
Kauheasti ei siis olla viimeisten kuukausien aikana muutamia kyläilyjä ja viikottaisia uinteja lukuunottamatta käyty pikkupoikien kanssa näiden seinien ulkopuolella. Nyt varasin juuri muskarin, jossa alan käymään vuorotellen kunkin pojista kanssa. Onneksemme meillä on käynyt paljon kavereita, sukulaisia ja lapsia kylässä, niin pojat näkevät muitakin kuin toisiaan ja eivät tunnu vierastavan ketään. Ei mene kuin hetki, kun heidät löytää vieraiden syleihin kiipeämästä. Välillä vertaan lähinnä omaa toimintaani pikkupoikien kanssa siihen, miten Lennin kanssa tässä iässä toimimmekaan. Viimeksi sitä mietin, kun olin taas yrittänyt juosta kulman taakse piiloon ruokalautaseni kanssa, jos olisin saanut hetken aikaa syödä rauhassa. Niin ei, eiköhän se Joel sieltä kaarra paikalle huudellen samalla kavereille, jotka seuraavat perässä. Siinä minä sitten istun jumissa saarrettuna tuoliini kolme lasta kavunneena jalkojani vasten vaatien ruokaani. Alan antamaan heille paloja ruuastani, että saisin syötyä itse samalla. Tuntuu, kun antaisin pöydästä makupaloja koiralle ja mietin, että niin, pöydästä ei kyllä saisi syöttää. Sitten mietin Lenniä, että kyllähän me hänellekin annettiin tässä vaiheessa pieniä makupaloja ja ihan kivastihan on oppinut ruokatavat. Että tällaista meillä tänään mietitään :)
Meillä oli tässä myös suuri päivä; poikien ensimmäinen syntymäpäivä. Pojat viihtyivät omissa juhlissaan oikein kivasti ja osallistuivat lahjojen avaamiseen. Lenni pääsi nauttimaan isoveljen niistä erityisen mukavista tehtävistä, kun pääsi puhaltamaan poikien puolesta kynttilät kakkujen päältä. Ensin oli ollut musiikkiesitys, jossa kaverinsa kanssa soittivat pienolla ja kitaralla paljon onnea vaan-biisin. Itse kun mietin vuotta, niin minusta se on tuntunut kuitenkin melkoisen pitkältä, kun pikkuvauva-aika tuntui niin pitkältä mutta ei tosin pitkästyttävältä. Nyt pojissa tapahtuu kehitystä melkoista vauhtia. Itse olen tämän vuoden jälkeen melkoisen paljon elämänkokemusta, muutamaa ryppyä ja raskausarpea, ihania muistoja, itseluottamusta ja rentoutta äitinä sekä venyneitä pinnoja rikkaampana.
Moni lapsellinenkin sanoo meiltä lähtiessään, että huhhuh melkoista menoa tämä teidän elämä. Silloin aina havahtuu, että onhan tämä melkoista vauhtia. Joskus myös mietin miten ihan fyysisestikin jossain vaiheessa näiden jätkien kanssa pärjään, kun tuntuu että ne jyrää jo nyt :) mutta en voisi kuvitella eläväni minkään muunlaista elämää, tämä on täydellistä juuri tällaisenaan (tai ehkä muutaman kerran enemmän voisi yrittää lähteä omaa/parisuhde aikaa viettämään :) )
Pojat kokkaa
Todistetusti käyty ulkona :)
Lennin sanoin: tässä on meidän perhe. Serkkutytön ristiäisissä saatiin koko porukka kuvaan.
Isin rillit on ehkä kivimmat ikinä.
Siinä se nyt on. Elämäni ensimmäinen piparkakkutalo, katson tämän suurteoksi äitinä.
Helpostihan tänne mahtuu.
Hartaasti pukkia odottaen.
Joelin hieman skeptinen ilme.
The pieno.
Poikien synttäreiltä.
Lenni hoitamassa isoveljen tärkeitä tehtäviä.
Joulu oli täynnä iloa ja tärkeitä ihmisiä ympärillä. Pukkikin otettiin sitten ilolla vastaan, kun olimme käyneet häntä ensin Seurasaaren joulupolulla tapaamassa ja Lenni päätti rohkaistuaan mielensä, että kutsuu hänet meille sitten jouluna kylään (eikä hänen siis tarvitsekaan jättää lahjoja oven ulkopuolelle). Itku meinasi tulla kun pukki asteli meidän pihalla, mutta hienosti pieni ihminen kokosi itsensä. Lennillä oli paljon juttuja pukille, mutta turvallisen matkan päästä. Syliin ei menty, vasta loppumetreillä kun The lahja oli annettu: pieno, oli Lenni pukille niin kiitollinen, että kävi tätä halaamassa. Pikkupojat kävivät kukin istumassa pukin sylissä. Oliver ja Anton hetken sylissä kaveria tuijotettuaan päättivät ettei ole kovin hyvä juttu. Joel puolestaan tsekkaili tasaisin väliajoin pukkia silmästä silmään, mutta jäi tyytyväisenä syliin istumaan.
Pojat senkun kasvavat ja ovat kyllä melkoisia velikultia. Tänään syöttäessäni heitä Anton alkoi taputtamaan pöytään, Joel alkoi hymyilemään veikeästi ja alkoi myös taputtamaan pöytään. Naureskelivat siinä hetken keskenänsä taputtaen pöytään, kunnes alkoivat katsoa Oliveria kuin häntä mukaan innostaen ja kas Oliverkin alkoi taputtamaan pöytään. Minä istuin täysin unohdettuna heitä vastapäätä ruokalusikka kädessäni ja vain katselin ihmeissäni. Ihanaa on ollut myös huomata, miten Anton on parin viime viikon aikan "lähentynyt" muita poikia. Anton tykkästi aikaisemmin touhuta ennemmin omiaan ja Lenniäkin hieman pelkäsi, ja kävi usein itsemään kun Lenni lähestyi. Jopa Lenni itse alkoi varomaan Antonia. Nyt kuitenkin hakeutuu muiden poikien kanssa samoihin leikkeihin ja ottaa kontaktia. Olemme pyrkineet olemaan puuttumatta poikien pieniin kinoihin keskenänsä ja nykyään sietävätkin enemmän toistensa koviakin otteita. Hyvä, että oppivat selvittämmän mahdollisimman pitkälle omat riitansa. Neuvolassakin on käytynä ottamassa tukku piikkejä takamukseen ja saatiin uudet strategiset mitat. Ja kyllä, Joel on saavuttanut hienon kymmenen kilon rajapyykin. Oliver tuli yllättävän lähellä n 9,8 kiloa ja Anton Oliveria kilon perässä 8,8 kiloa. Pituudet olivat siinä 73-75 cm. Antonista moni sanoo, että hän on porukan "aivot", joka tarkkailee todella tarkasti ja keksii aina ensimmäisenä miten jokin aukeaa ym. ja on todella sinnikäs. Tämän sinnikkyyden ja päättäväisyyden takia Antonille myös sattuu ja tapahtuu eniten. Tämä alkaa jo näkyä kolhujen määrässä. Oliver on porukan hauskuuttaja, joka hakee kovasti toisista kontaktia ja hymyilee paljon. Oliver on myös ketterin kiipeilijä ja pojista nopein. Oliver tykkää myös tulla syliin köllöttelemään ja oikein nautiskelee siinä pitkään jos saa vielä pullonkin mukaan. Joel on kehittynein kommunikoinnissa ja komentaa ja huutelee jo vakuuttavasti. Joel tykkää myös esitellä taitojaan, kuten taputtaminen. Kun joku on ruokapöydässä saa Joelista aina seuraa. Ja Joelia pitää varoa kun kapuaa syliin, pureminen kuuluu hänen hellyydenosoituksiinsa :) Joel kuitenkin eniten halimassa ja tykkää olla sylissä.
Muutoin arki hakee täällä uutta muotoaan, kun pojat hakee vähän uutta unirytmiä. Tuossa viikonloppuna, kun Lenni oli mökillä serkkujen kanssa, niin nukuttiin sitten poikien kanssa heittämällä kymmeneen. Siinä mentiinkin sitten yksillä päikkäreillä, mutta taas joinakin päivinä tarvitsevat vielä kaksi päikkäriä. Nukkumaan mennään puol ysiltä. Yöt menee siis todella hyvin ja saamme itsekin nukuttua hyvin. Nyt kun olemme vihdoin saaneet keittiönpöytäasiat kuntoon ja pojat ovat päässeet pöydän ääreen kunnolla syömään, tulisi ilmeisesti aloittaa viimein sormiruokailu ja antaa heille lusikat käteen. Oivoi, sitä tulevan sotkun määrää...olen kummasti löytänyt aina hyviä syitä miksi tätä ei olla aloitettu aikaisemmin. Ilokseni myöskin huomasin juuri, että pojat viihtyy taas rattaissa. Jes, yhteiset lenkit ovat taas alkaneet. Tuossa oli monen kuukauden tauko, kun pojat eivät käyneet käytännössä ulkona yhtään, kun rattaissa olo oli yhtä huutamista ja maahan tuonne mutaan ei heitä oikein viitsinyt laittaa konttaamaan.Mutta kyllä täällä jo kesää odotellaan, kun eilen viimeksi pakkasin yksin kaikki kolme toppavaatteisiin; kun puin ensimmäistä oli kaksi muuta kiipeilemässä päälle ja repimässä pois juuri laittamaani villasukkaa ym. ja kun viimein sain viimeisenkin puettua oli jo se ensimmäinen hermostunut rattaissa odotteluun. Ja minulla jo valmiiksi hiki lenkille lähdettäessä :)
Kauheasti ei siis olla viimeisten kuukausien aikana muutamia kyläilyjä ja viikottaisia uinteja lukuunottamatta käyty pikkupoikien kanssa näiden seinien ulkopuolella. Nyt varasin juuri muskarin, jossa alan käymään vuorotellen kunkin pojista kanssa. Onneksemme meillä on käynyt paljon kavereita, sukulaisia ja lapsia kylässä, niin pojat näkevät muitakin kuin toisiaan ja eivät tunnu vierastavan ketään. Ei mene kuin hetki, kun heidät löytää vieraiden syleihin kiipeämästä. Välillä vertaan lähinnä omaa toimintaani pikkupoikien kanssa siihen, miten Lennin kanssa tässä iässä toimimmekaan. Viimeksi sitä mietin, kun olin taas yrittänyt juosta kulman taakse piiloon ruokalautaseni kanssa, jos olisin saanut hetken aikaa syödä rauhassa. Niin ei, eiköhän se Joel sieltä kaarra paikalle huudellen samalla kavereille, jotka seuraavat perässä. Siinä minä sitten istun jumissa saarrettuna tuoliini kolme lasta kavunneena jalkojani vasten vaatien ruokaani. Alan antamaan heille paloja ruuastani, että saisin syötyä itse samalla. Tuntuu, kun antaisin pöydästä makupaloja koiralle ja mietin, että niin, pöydästä ei kyllä saisi syöttää. Sitten mietin Lenniä, että kyllähän me hänellekin annettiin tässä vaiheessa pieniä makupaloja ja ihan kivastihan on oppinut ruokatavat. Että tällaista meillä tänään mietitään :)
Meillä oli tässä myös suuri päivä; poikien ensimmäinen syntymäpäivä. Pojat viihtyivät omissa juhlissaan oikein kivasti ja osallistuivat lahjojen avaamiseen. Lenni pääsi nauttimaan isoveljen niistä erityisen mukavista tehtävistä, kun pääsi puhaltamaan poikien puolesta kynttilät kakkujen päältä. Ensin oli ollut musiikkiesitys, jossa kaverinsa kanssa soittivat pienolla ja kitaralla paljon onnea vaan-biisin. Itse kun mietin vuotta, niin minusta se on tuntunut kuitenkin melkoisen pitkältä, kun pikkuvauva-aika tuntui niin pitkältä mutta ei tosin pitkästyttävältä. Nyt pojissa tapahtuu kehitystä melkoista vauhtia. Itse olen tämän vuoden jälkeen melkoisen paljon elämänkokemusta, muutamaa ryppyä ja raskausarpea, ihania muistoja, itseluottamusta ja rentoutta äitinä sekä venyneitä pinnoja rikkaampana.
Moni lapsellinenkin sanoo meiltä lähtiessään, että huhhuh melkoista menoa tämä teidän elämä. Silloin aina havahtuu, että onhan tämä melkoista vauhtia. Joskus myös mietin miten ihan fyysisestikin jossain vaiheessa näiden jätkien kanssa pärjään, kun tuntuu että ne jyrää jo nyt :) mutta en voisi kuvitella eläväni minkään muunlaista elämää, tämä on täydellistä juuri tällaisenaan (tai ehkä muutaman kerran enemmän voisi yrittää lähteä omaa/parisuhde aikaa viettämään :) )
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)