Huomasimme pian mentaliteettieron näiden kahden maan välillä. Tanskassa pyritään eroon riskeistä ja ongelmatilanteista; pelataan varman päälle. Petyimme myös kovasti tiedonjakamiseen ja hieman potilaiden yläpuolelle asettumiseen. Saimme tietoa ripottain sekä ympäripyöreitä vastauksia, tuntui ettei meille kerrottu kaikkea ja samalla meillä oli se suurin vastuu päätöksienteossa. Jossakin vaiheessa muistan suorastaan kiehuneeni raivosta, kun minulle kerrottiin jotain minkä olisi voinut kertoa jo paljon aikaisemminkin. Heillä oli vahva oma näkemys, mitä raskauden kanssa tulisi tehdä, ja he antoivat sen mukaista tietoa. Tahdonkin kiittää HUS:n Mika Nuutilaa, joka antoi minulle aikaa pitkiin puhelinkeskusteluihin, joissa hän kertoi kaiken sen tiedon mitä itse tiesi tämänkaltaisesta raskaudesta ja sen riskeihin liittyvistä tilastoista avoimesti ja suoraan.
Muistelen edelleen pieni voitonriemuinen hymy kasvoillani tanskalaisten lääkäreiden ilmeitä ja ihmetystä, kun raskaus etenikin ja vielä näin hyvin. Olisinkohan ollut näkeväni peräti jonkinlaista pientä häpeää siitä, miten pessimistisesti he tähän alussa suhtautuivat. Selvästi heidän helpotuksekseen piikki poistui heidän lihastaan, kun muutimme Suomeen raskausviikolla 23. Suomen terveydenhuoltoon siirtyessäni ero oli huomattava, en saanut kuulla olevani kummajainen ja raskauteen suhtauduttiin normaalisti kuitenkin sen erityispiirteet huomioiden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti