Olen nimittäin alkanut näkemään painajaisia, että lapsille sattuisi jotain ja tuskanhikisenä herännyt kauhuissani. Mitä kaikkea vauhtia ja vaarallisia tilanteita meillä onkaan vielä edessä. En ole ikinä ollut mikään huolehtijatyyppi, joten kaikki nämä tuntemukset lapsien myötä ovat uusia. Eilen kaatusin Lenni sylissäni portaissa ja en jotenkaan yhtään tajunnut mitä tapahtui ja miten oikeastaan kaaduin ja keneen sattui. Kuulin pään kopsahduksen tiiliseinään ja huusin hysteerisesti, että Lenniin sattui ja häsäsin hänen ympärillään ettei vaan käynyt pahasti. Lenni oli lähinnä ihmeissään ja pelästyneenä minun reaktiostani, kun todellisuudessa se oli ollut minun pääni mikä siihen seinään oli kopsahtanut ja Lenni oli täysin kunnossa. Tunne, että mietit jonkun toisen hyvinvointia ja reagoit noin voimakkaasti mahdolliseen toisen kipuun aina ennen omaasi, hämmentää minua vieläkin. Äitiys :)
Mutta pliis Äitiys, elä tee minusta hermoheikkoa ja ylihuolehtivaista. Sillä neljän pojan kanssa olisin hermoraunio jo melko pian. Haluan myös muistaa Äitiys sinun takaasi sen Päivin, joka olen. Rakkaat ystäväni antoivat minulle vauvakutsuilla kortin, jossa oli kuvia eri puolistani mm. häistäni, polttareistani ja vauvojen kanssa. Olin tästä innoissani, koska en noita muita puolia halua missään nimessä unohtaa.
Joten "vanha" elämäni odotathan minua, kyllä me vielä nähdään. Mutta nyt en sinua kaipaa, vaan nautin tästä elämänvaiheestani täysillä.
p.s. tänään pojat punnittiin ja hienosti ovat kasvaneet, meidän pikkuinen Antonkin oli ottanut viikossa yli 300 g painoa lisää. Joel ja Oliver olivat 2480 g ja Anton 2320 g.
Ja pari kuvaa meidän mahtavasta isoveljestä ja poikien syömishetkestä (yleensä toinen syöttää juuri näin kaksi nälkäisintä poikaa ja toinen keskittyy Antonin syämiseen)
Koskettavaa ja niin totta. Joskus kun pystyisi pysäyttämään ja katsomaan elämäänsä äitinä ulkopuolisen silmin. Elämä soljuu helposti hetkessä liikutuksesta raivoon, turhautumisesta onnistumiseen ja huolesta huvittuneisuuteen ja samaa reittiä takaisin. Kaikki tää kaiketi edellyttää "että jossain tuntuu joltain" ja äitinä sitä tunnetta riittää :) (hetkittäin voi tuntua että liikaakin ;)
VastaaPoistaEhkä se "huolettomuus" sieltä hiljalleen palautuu, kun pojat saavat vähän massaa ja alkavat paremmin pitämään "oikeuksistaan huolta" ja näyttämään voimiaan. Jos täysiaikainen vauva tuntuu heiveröiseltä ja isolta vastuulta, on vaikeaa edes ajatella mitä on olla kolmen pikkuruisen ja yhden marakatin täysipäiväinen äiti... Luonnollisia tunteita varmasti kaikki, kyllä se MadDonnakin sieltä vielä joku päivä kurkistaa :)