Pojat 8 kk

Nyt kun miettii kevättä niin elämämme on muuttunut melkolailla. Ja pelkästään positiiviseen suuntaan.

Pojat ovat nyt kalenteri-iältään 8 kk ja korjatun iän mukaan (lasketun ajan mukaan) 6 kk. Kehitys tulee siinä jossakin välissä. Neuvolassa poikien käynnit ja kehitystä katsotaan kalenteri-iän mukaan ja taas kätilöopistolla lastenläälärit katsovan korjatun iän mukaan. Yritä nyt tässä sitten päättää mitä sanoo, kun poikien ikää kysytään. Ollaankin päädytty puhumaan pelkästään kalenteri-iästä. Saa sitten kouluun ym. mennessä miettiä uudelleen tulisiko poikien kanssa ennemmin elää korjatun iän mukaan.

Täällä on tapahtunut jo suuri askel "normaaliin" elämään. Marko siirtyi nukkumaan viereeni meidän yhteiseen makuuhuoneeseen :) Pikkupojat nukkuvat edelleen hyvin yönsä. Lenni pienen eroahdistuskautensa jälkeen palasi taas Markon vierestä omaan sänkyynsä nukkumaan. Ja nyt Lenni nukkuu omassa huoneessaan ja pikkupojat omassaan. Pitkälle on siis päästy keväästä. Nyt kun olemme päässeet taas kaikki nukkumisen makuun, tuntuu että nukkua voisi enemmänkin ja tuntee olevansa väsyneempi kuin keväällä. Tämä on kuulemma hyvin tyypillistä. Meillä myös nykyään istuskellaan. Joel ja Oliver istuvat jo todella hyvin itsekseen, Anton matkaa mieluummin ympäri huonetta pyörien. Joel myös tänään veti itseään ensimmäistä kertaa käsillään eteenpäin mahallaan. Tähän asti Joel ja Oliver ovat hermostuneet melkoisen pian, kun eivät ole päässeet eteenpäin ja nyt istuskelu tuntuukin olevan heidän juttunsa. Yösyömisten poisjäätyä pulloshowkin helpotti ja nykyään tuntuukin, että on aikaa iltaisin tehdä muutakin kuin seuraavia maitoja tai pestä pulloja. Katsommekin nykyään jo hieman telkkaria sohvalla iltaisin, jee. Keväällä vielä hiihtelin yöpaidassani aina iltapäivälle asti ja yritin hakea nukkumispaikkaa, nykyään petaan aamuisin sängyn ja vien Lennin aamusta tarhaan. Päivällä toki otan usein vielä unet poikien kanssa. Keväällä meillä kävi silloin tällöin hoitaja apuna, nyt melkoista luksusta, kun äitini on hoitamassa kanssani poikia aamupäivät. Elämä on siis oikein mallillaan.

Ja ne viimeisimmän neuvolan mitat: Joel 9140 g ja 69 cm, Oliver 8610 g ja 68 cm, Anton 7420 g ja 67,6 cm. Ei tarvitse siis käydä salilla ei, kun näitä säkkejä kanniskelee :)

 "Roikkuuko mulla joku tossa suunpielessä?" (Anton)

 "Oota mä pyyhi mun suun sun masuun" Oliver ja Anton

 Äidin pikku lenkkikavereilla releet vaihtuu säiden viiletessä (päällä mummun kutomat neuleet)

 Yritä nyt tässä lukea aamulehteä aamupalalla välittämättä kolmesta jokaista liikettäsi herkeämättä seuraavasta silmäparista.

Hei, me istutaan.

Mamma pääsi irti

...ja päästi irti. Minulla on nimittäin ollut vapaa viikonloppu :)

Pakkasin perjantaina kaikki pojat autoon, toivotin hyvää matkaa mummulaan ja palasin tyhjään taloon. Tunne oli hurja, siitä onkin jo tovi aikaa, kun olen viimeksi ollut yksin kotona. Viikonloppuni teemalla; tee kaikkea sitä mitä et lasten kanssa pysty tekemään. Hain siis sushia ja löhösin sohvalla katsomassa elokuvia. Toisena päivänä olin koko päivän kaupungilla käyden brunssilla ystävien kanssa, ihanassa kasvohoidossa, haahuilin kaupungilla, istuin terassilla ja jaksoin peräti yökerhoonkin asti. Hurjaa. Nyt istun keittiön pöydän ääressä rauhassa aamupalaani syöden hyvin nukuttujen parin yön jälkeen ja....asunto alkaa vaikuttamaan jo liian hiljaiselta....tulisivat jo :)

Tekipä hyvää ja ilokseni huomasin, että myös osasin päästää irti. En siis kytännyt kaupungilla kaikkia lastenvaunullisia tai shoppaillut lapsille, vaan nautin aikuisesta seurasta ja vapauden tunteesta. En edes katsonut kauheasti kuvia pojista, mitä nyt ihan muutamaa välillä :)

Sanonkin nyt itselleni, että hei, otetaan taas joskus uusiksi. Teki hyvää.

Täydellinen avokado

Söin tänään täydellisen makuista ja juuri oikeanlaisen kypsyistä avokadoa salaatissani. Tulin siitä todella iloiseksi ja hymyilin itsekseni tästä ehkä vähän huvittavasta onnen tunteesta, minkä tuo täydellinen avokado minussa aikaiseksi saikaan.

Nyt joku voi jo miettiä, että melkoisen säälittäväksi tuo minun elämäni on päässyt menemään, kun yhdestä avokadosta jaksan näin intoilla. Ehkä. Mutta itse ajattelen sen ennemmin niin, että elämä on taas opettanut minulle uuden upean taidon. Nauttia hetkestä ja hyvinkin pienistä asioista, joista en aikaisemmin osannut oikein nauttia.

Eläköön elämä! ja avokado!

Päättötodistus

Jee, pojat pääsi koulusta ihan hyvin arvosanoin :)

Toinen ja kolmas yö meni hyvin samankaltaisesti keskenään. Eli Anton ja Oliver alkoivat nukkumaan ja heräsivätkin vain kerran koko yön aikana!!! Ja Joel puolestaan alkoi heräilemään ja heräsikin kahden tunnin välein, mutta oli vartissa takaisin unessa. Ja mikä tärkeintä, oppivat rauhoittamaan itsensä takaisin uneen.

Nyt pari yötä vietettynä jo kotona ja hyvältä näyttää! Ensimmäisenä yönä tarvitsi käydä vain kaksi kertaa Joelia hieman rauhoittamassa ja viime yönä ei ollenkaan :) heräilivät kyllä, tai Anton kerran ja Joel tai Oliver useammin (Antonin äänen tunnistaa, mutta Joel ja Oliver menee sekaisin), mutta en kerinnyt kuin katsomaan kellosta ajan viiden minuutin säännölle (eli viiteen minuuttiin ei huoneeseen saa mennä) ja olinkin jo kerinnyt nukahtamaan ennen kuin tuo viisi minuuttia oli täynnä (eli vauvatkin oli nukahtanut). Eläköön Tammisaari! Suosittelen kaikille monikkoperheille, älkää hukatko omia niukilla olevia voimavarojanne yöllisiin syöttöihin tai unikoulun pitämiseen kun siitä voi päästä yhdellä kolmen päivän rutistuksella. Pientä protestia tuli Joelin ja Oliverin suunnalta, kun eivät meinanneet sairaalassa syödä oikein mitään päivällä, mutta nyt tilanne on jo korjaantunut. Pojat olivat kyllä aika riemuissaan, kun päästiin kotiin ja tänään kun vielä Lennikin tuli kotiin mökkireissultansa. Minusta puhumattakaan. Niin paljon kun pystyn sanomaan, että sairaalaoloissa olisin viihtynyt niin viihdyin kyllä, sain niin paljon apua ja minuakin siellä kovasti huomioitiin, mutta oli se kyllä ihana tulla kotiin. Ja pääsin myös sinne hierojalle :)

"Hauskana" muistona tuolta sairaalajaksolta on nyt suomenruotsalainen murre, jota sujuvasti pojille nyt juttelen. Olen ilmeisen kova mukauttamaan omaa puhettani ympäristön mukaan, että jouduin sairaalassa oikein pinnistelemään, etten alkanut hoitajien kuullen puhumaan suomea vähän samanlailla murtaen kuin he puhuivat. Tätä ei välttämättä olisi aina kauhean hyvällä katsottu :) Samoin kävi myös RS-viruksen aikaan, kun olimme lastenklinikalla ja siellä oli hoitaja Pohjanmaalta, niin aloin juttelemaan pojille samanlailla kuin hän jutteli murtaen...oi  voi. Ja tietenkin vielä ihan väärin murtaen. Sellanen vamma minulla.

Mutta vielä kerran kolminkertainen hurraa-huuto: Hurraa, Hurraa, Hurraa!

Pojat koulunpenkillä

Tästä se nyt alkoi...koulutie :) Pojat nimittäin ovat alkaneet opettelemaan nukkumaan. Ensimmäinen yö takana, huh.

Olemme siis täällä ihanassa aurinkoisessa Tammisaaressa unikoulussa. Onneksi sairaala on tässä ihan keskustassa, niin olemme päässeet kärryttelemään ja ihastelemaan kaupunkiakin. Meidän retki alkoi vähän heikosti, kun olimme saaneet todella niukasti ohjeistusta tulevaan ja väärän ohjeistuksen saapumisaikaan. Olimme monta tuntia liian ajoissa, eikä täällä oltu tuloomme vielä varauduttu. Kerkesin jo hetken kauhulla ajattelemaan, että tästä tulee kyllä elämäni pisimmät kolme päivää kun pyörin kolmen nälkäisen vauvan kanssa pienessä huoneessa ja odottelin hoitajaa, jota ei koskaan näkynyt ja piti lähteä itse metsästämään ruokaa pojille. Eräs hoitaja myös totesi, että aiotko hoitaa näitä kaikkia yksin...joo-o, kyllä. Siinä vaiheessa olin valmis lähtemään kotiin päiviksi, vaikka ohjeistuksessa sanottiin että päivät pitäisi viettää sairaalassa. Onneksi tilanne korjaantui nopeasti ja tämä meille määrätty hoitaja saapui töihin ja siitä lähtien hoitaja on ollutkin koko ajan apunani. Henkilökunta täällä on todella mukavaa sekä osaavaa, ja tämä on kyllä kotoisin sairaala minkä tiedän.

Ilokseni sain myös todeta, että meidän tämänhetkinen rytmi ja rutiinit kuulostivat hoitajienkin mielestä ihan hyviltä ja toimivilta, ainoa muutos on se maidonlipitys nukkuma-aikoina. Eli sekä öisin että päiväunien aikaan maitoa ei anneta. Piste. Tämän kun pysyisimme pitämään, niin luulen, että se on avain onneen.

Päivät häärään siis poikien kanssa täällä hoitaja apunani ja nukkuma-ajat joudun poistumaan taka-alalle ja hoitajat hoitavat poikia. Tämä onkin ollut ihan lomaa samalla aina ysin jälkeen, kun olen laittanut pojat nukkumaan. Minulla on oma huone täällä osaston toisessa päässä. Tässäkin nyt istun superkylmässä, kolkossa huoneessani ja lastenpöydän ääressä kyyryssä kirjoitellen, ja olen onnellinen omasta rauhallisesta hetkestäni ja ajatuksesta että saan nukkua yön putkeen. Kohta lähden jatkamaan tätä hekumaa sairaalan yleissuihkutilaan. Hoitajien omista eväistään minulle antama leipä (kun en tajunnut käydä kaupassa ennen tänne tuloani, ja nyt en pääse rattailla minnekkään kauppaan sisään) iltapalana maistui myös erityisen hyvältä :)

Niin ja se ensimmäinen yö: Joel oli herännyt vain kerran ja ollut puoli tuntia kiukkuinen ja nukkunut sitten. Oliver oli ollut sinnikkäin; ensin tunti huutoa, sitten vartti unta ja sitten taas tunti lisää huutoa ja parin tunnin päästä vielä puoli tuntia huutoa ja kuudelta ylös. Anton tietenkin omaan tyyliinsä myös paljon hereillä. Nyt seuraava yö on paljon toivoa täynnä. Ja ei ne pojat olleet aamulla yhtään sen nälkäisempiä kuin muinakaan aamuina eikä myöskään ihmetyksekseni yhtään sen väsyneempiäkään. Ihmeellisiä nuo vauvat.

Ja minusta minä olen ansainnut itämaisen päähieronnan, kun kotiudun täältä perjantaina :)

Tulevaisuus

En ole ikinä aikaisemmin elämässäni miettinyt elämääni niin pitkälle, kuin nyt kolmosten syntymän jälkeen. Täällä on kuulkaa suunnitelmat jo tehtynä aina eläkeikään asti :) Olen aina elänyt pelkästäään tässä hetkessä enkä ole paljoa vuotta pidemmälle elämääni miettinyt, mutta luulenpa että se on yksi selviytymiskeinoni tässä tilanteessa. Kun näkee elämänsä suuremmassa perspektiivissä näkee tämän hetken elämänvaiheen arvokkaana ja omanlaisenaan. Se, että on nyt niin lukittuna kotiin eikä "omaa aikaa" ole paljon mitään, ei tunnu yhtään pahalta eikä kaipaa muuta, kun tietää että tulee aika, kun me suorastaan rukoilemme poikia olemaan joskus kotonakin ja tekemään meidän kanssa juttuja. Tulee varmasti aika, kun sitä aikaa on taas yllinkyllin itselle, omalle työuralle ja toiselle Markon kanssa. Koenkin ilokseni pelkkää tyytyväisyyttä elämääni kohtaan ja nautin tästä ajasta, kun pojat ovat pieniä. On helpompi elää hetkessä.

Näin  se menee: ensin perhe-ja työelämään siihen asti kun pojat muuttavat pois kotoa. Toivottavasti saamme myös asua tässä asunnossa siihen asti ja toivottavasti saa tehdä yhtä mielekästä työtä kuin tähänkin asti. Sitten pojille tiedoksi, että lapsia hankitte sitten vasta vähän myöhemmin, tai me olemme heidän apunaan sitten vähän myöhemmin. Koska myymme sitten tämän asunnon ja ostamme pienen asunnon keskustasta ja matkustelemme Paljon :) Sitten kun olemme eläneet tätä vaihetta kylliksemme ostamme taas isomman kodin, mihin mahtuu lapsenlapsia kyläilemään ja olemme poikien apuna lasten kanssa. Kun nyt sen ymmärtää, miten arvokasta isovanhempien apu on.

Koin viime lauantaina voimakkaan tulevaisuuden kokemuksen, kun sukulaispoika, joka oli vasta vähän aikaa sitten pieni poika seisoi vieressäni meidän keittiössä ja oli saman pituinen kuin minä ja oli jo ihan aikuisen oloinen. Hätkähdin, kun mietin että jossakin vaiheessa minulla pyörii neljä tuollaista äijää täällä keittiössä. Ja tietty se viides. Mieletöntä! Toivottavasti onnistumme kasvattamaan heistä myös yhtä tasapainoisia ja onnellisia, ja mikä tärkeintä säilyttämään hyvän yhteyden heihin.

Huomenna on poikien 8 kk kätilöopiston kontrollikäynti ja samalla saamme sen lähetteen unikouluun. Saimme tiedon, että näillänäkymin paikka meille olisi  Tammisaaren sairaalassa valmiina jo ensi viikon tiistaina ja tämä koulu kestäisi siis kolme yötä.

 Oliver matkustajana Lennin laivassa

 Aamuhetki

Aamupuurolla, tällä hetkellä meillä syödään vielä näin. Mitä nyt joskus lähtevät karkuun pyörimällä.

Kesälomalla

..ollaan oltu koko porukka ja pieni katkos siis tännekin kirjoittamisen suhteen :)

Täällä on alkanut uusi vaihe. Pojat ovat alkaneet kommunikoimaan keskenään (naureskelevat keskenään, ottavat toisistaan kiinni ja niin...tappelevat samasta lelusta), jonkin sortin liikehdintää pyörimällä jo tapahtuu, syödään kiinteitä ja pojat nukkuvat jo omassa huoneessaan. Tuo kiinteiden aloittaminen on uusin juttu, kunnes ymmärsin vinkistä tehdä kaupanpöperöiden sijaan omatekoista mössöä, niin johon vihdoin ja viimein maistui. Tämä uusi ruokailu on tuonut hieman enemmän pituutta poikien uniin, mutta se suurin ponnistus - yösyöttöjen poisjättäminen - on edelleen edessä. Kävimmekin juuri lääkärissä, josta laitettiin lähete sairaalan unikouluun. Ajatuskin ehjemmistä öistä saa minut hymyilemään :)

Kesälomaan on mahtunut yhden terassin rakentaminen, mökkeilyä ja sukulointia. Pojat viihtyvät autossa onneksemme ihan kivasti mikä tekee reissaamisesta ihan mukavaa, mutta se pakkaaminen ja lähteminen...huh. Naapuri seisoi pihallaan kerran ja naureskeli, kun otsa hiessä kannoimme kamoja ja kaikki neljä lasta huusivat...riitti kuitenkin vielä omaa huumorintajua lohkaisemaan, että tässä ollaan leppoisalle reissulle lähdössä. Nyt ihana viettää viimeistä kesälomaviikkoa kotona, kun pojat kuitenkin viihtyvät täällä parhaiten ja asiat sujuu helpoiten täällä. Mutta ihanaa oli myös vaihtaa loman aikana maisemaa ja reissata vähän, kiitokset siis kaikille perheenjäsenille ja sukulaisille, kun kestitte meitä. Kiitos ja anteeksi :) joskus sitä itsekin hengästyy kun yrittää katsoa meidän menoa ulkopuolisin silmin.

Aina joskus näissä hektisissä päivissä pysähtyy ja huomaa hymyilevänsä; meillä on tosiaan kolmoset. Näitä tilanteita on ollut mm. paikallisessa suhteellisen suuressa kaupassa, jossa ostan hyllyt tyhjiksi maitoja ja vellejä, tai olohuoneen ovella katsoessani kun kolmet eri silmäparit seuraa minua ja nauraskelee eripuolilta huonetta. Samalla olen iloinen kaikista erikseen ja niistä hetkistä, joita voin kunkin kanssa erikseen viettää. Joel on meidän paras nukkuja ja nukahtaja, niin mikä onkaan ihanampaa kuin laulaa sängyn vieressä unilaulua ja lapsi nukahtaa siihen, tai katsella Antonin moninaisia ilmeitä ja jutteluja, tai hassutella Oliverin kanssa. Lenni on tietenkin sitten luku erikseen. Näinä hetkinä olen todella onnellinen. Mutta voin sanoa, ettei tämä aina helppoa ole. Kiristelee kyllä.

Pojat saivat myös uudet hyökkäysvaunut, joiden kanssa ei kyllä säästytä katseilta. Niihin tulee vaan jotenkin tottua.

 Pojat oli mun kanssa lenkillä ja ilmeisen kivaa oli uusissa vaunuissa ja mukana Miitta-tädin loihtimat torkkupeitot

 Melkein koko perhe mahutettuna riippukeinuun

Kesällä on ihanaa kun saa olla vaippasillaan, jätkät hengaa (vasemmalta Oliver, Anton ja Joel)