Pojat koulunpenkillä

Tästä se nyt alkoi...koulutie :) Pojat nimittäin ovat alkaneet opettelemaan nukkumaan. Ensimmäinen yö takana, huh.

Olemme siis täällä ihanassa aurinkoisessa Tammisaaressa unikoulussa. Onneksi sairaala on tässä ihan keskustassa, niin olemme päässeet kärryttelemään ja ihastelemaan kaupunkiakin. Meidän retki alkoi vähän heikosti, kun olimme saaneet todella niukasti ohjeistusta tulevaan ja väärän ohjeistuksen saapumisaikaan. Olimme monta tuntia liian ajoissa, eikä täällä oltu tuloomme vielä varauduttu. Kerkesin jo hetken kauhulla ajattelemaan, että tästä tulee kyllä elämäni pisimmät kolme päivää kun pyörin kolmen nälkäisen vauvan kanssa pienessä huoneessa ja odottelin hoitajaa, jota ei koskaan näkynyt ja piti lähteä itse metsästämään ruokaa pojille. Eräs hoitaja myös totesi, että aiotko hoitaa näitä kaikkia yksin...joo-o, kyllä. Siinä vaiheessa olin valmis lähtemään kotiin päiviksi, vaikka ohjeistuksessa sanottiin että päivät pitäisi viettää sairaalassa. Onneksi tilanne korjaantui nopeasti ja tämä meille määrätty hoitaja saapui töihin ja siitä lähtien hoitaja on ollutkin koko ajan apunani. Henkilökunta täällä on todella mukavaa sekä osaavaa, ja tämä on kyllä kotoisin sairaala minkä tiedän.

Ilokseni sain myös todeta, että meidän tämänhetkinen rytmi ja rutiinit kuulostivat hoitajienkin mielestä ihan hyviltä ja toimivilta, ainoa muutos on se maidonlipitys nukkuma-aikoina. Eli sekä öisin että päiväunien aikaan maitoa ei anneta. Piste. Tämän kun pysyisimme pitämään, niin luulen, että se on avain onneen.

Päivät häärään siis poikien kanssa täällä hoitaja apunani ja nukkuma-ajat joudun poistumaan taka-alalle ja hoitajat hoitavat poikia. Tämä onkin ollut ihan lomaa samalla aina ysin jälkeen, kun olen laittanut pojat nukkumaan. Minulla on oma huone täällä osaston toisessa päässä. Tässäkin nyt istun superkylmässä, kolkossa huoneessani ja lastenpöydän ääressä kyyryssä kirjoitellen, ja olen onnellinen omasta rauhallisesta hetkestäni ja ajatuksesta että saan nukkua yön putkeen. Kohta lähden jatkamaan tätä hekumaa sairaalan yleissuihkutilaan. Hoitajien omista eväistään minulle antama leipä (kun en tajunnut käydä kaupassa ennen tänne tuloani, ja nyt en pääse rattailla minnekkään kauppaan sisään) iltapalana maistui myös erityisen hyvältä :)

Niin ja se ensimmäinen yö: Joel oli herännyt vain kerran ja ollut puoli tuntia kiukkuinen ja nukkunut sitten. Oliver oli ollut sinnikkäin; ensin tunti huutoa, sitten vartti unta ja sitten taas tunti lisää huutoa ja parin tunnin päästä vielä puoli tuntia huutoa ja kuudelta ylös. Anton tietenkin omaan tyyliinsä myös paljon hereillä. Nyt seuraava yö on paljon toivoa täynnä. Ja ei ne pojat olleet aamulla yhtään sen nälkäisempiä kuin muinakaan aamuina eikä myöskään ihmetyksekseni yhtään sen väsyneempiäkään. Ihmeellisiä nuo vauvat.

Ja minusta minä olen ansainnut itämaisen päähieronnan, kun kotiudun täältä perjantaina :)