Kevättä, synttärihumua ja syksyn suunnittelua

Ihanaa! Kevät on täällä ja miten ihanalta tuntuikaan pukea pojille niiin hirmuisen paljon vähemmän päälle. Ulos lähteminen koko porukallahan oli ihan lasten leikkiä :)

Aika menee täällä kotona ollessa ihan siivillä ja tietynlainen ajantaju on ihan kadoksissa. Pojat kasvaa ja kehittyy nyt hurjaa vauhtia, itselläkin on tapahtunut nyt selkeä mentaalinen muutos. Sen sijaan että ennen kertoi yksipuolisesti pojille että mitä tehdään (kuten nyt laitetaan sukkia jalkaan), niin nyt kyselee heiltä ja pyytää tekemään jotakin. Haastaa joka päivä myös itseään siinä, miten paljon pojat oikeasti jo ymmärtävätkin puhetta ja tietävät asioita. Taidot kehittyy mikä on samaa aikaa hienoa ja pelottavaa. Esimerkiksi Lenni sai synttärilahjaksi parimetriä pitkän liukumäen pihalle ja nyt jo pojat kiipeävät itse ne melko harvan kolme askelmaa ja laskevat alas. Metsästetään nyt paniikissa fat boyta tai muuta pehmustetta liukumäen alle, ennen kuin joku tulee sieltä päälleen alas. Tänään jo Anton kerkesi meidän näkemättä nousemaan ja laskemaan itsekseen, ja tämä tapahtui siinä puolessa minuutissa kun meininki tapahtui muualla...meiltä loppuu todella kädet ja huomiokyky kohta :) ollaan onneksi saamassa toukokuussa lähihoitajaharjoittelija meille yksiksi käsipareiksi ja silmiksi lisää. Joel ja Oliver ovat tällä hetkellä varsinaisia drama queenejä, jos jotain eivät saa tai heitä kielletään, niin konttaavat pää maassa ympäri kämppää ja kiukuttelevat. Anton polkee kiukkuisesti jalkaa, mutta unohtaa harmin hetkessä toisin kuin veljensä. Antonilla vaihe, jossa syleiksi ei meinaa kelvata muita kuin meidän ja mummin. Myös pahimman harmin tullessa vain äiti meinaa kelvata. Anton on suorastaan sympaattinen, kun taistelee äidin sylistä. Kun hän on päättänyt olla sylissä, niin sinne ei sitten muita mahdu ja Anton työntää koko kroppansa voimin toista sylistäni pois. Onneksi muut pojat ovat suopeita ja antavat yleensä helposti Antonille periksi. Nyt eletään myös jännää aikaa kielen suhteen, eilen iltana Oliver huuteli iltapuuropöydässä "äiti, isi". Lenniäkin Oliver muotoilee parhaiten. Joel on sanonut äidin lisäksi vaippa ja pappa. "Anna" on myös suosittu sana ja sitä käytetetään ihastuttavasti sellaisen hieman kitisevään äänensävyyn. Pojilla selkeästi omaa kieltä mitä höpöttelevät toisilleen ja yhteistuumin alkavat aina hömpöttää jotain. Kun yksi alkaa pärräämään niin muut seuraavat perässä. Eilen kun Marko alkoi kutittelemaan selällään makaavaa Joelia, tuli Anton viereen makaamaan, kun halusi kanssa. Yhtäkkiä Joel nousee ja alkaa antamaan pusuja selällään makaavalle Antonille ja Oliver kiiruhti heti paikalle ja yhteistuumin siinä sitten pussailivat Antonia, joka oli ihan muikeena. Mieletöntä :) Nämä on niitä hetkiä, jolloin on äärettömän kiitollinen ja onnellinen noista veljeksistä.

Muutoin täällä on eletty hyvin sujuvaa arkea, juhlahumua ja lomailtukin on. Pojat on nyt myös kaikki käyneet kerran muskarissa ja alkujännityksen jälkeen kaikki tuntuvat tykkäävän, eikä ihme kun veljensä laulaa heille koko ajan ja me kylläkin myös. Lenni sepittää omia lauluja asiasta kuin asiasta. Meidän maailman reippain isoveli täytti kuun alussa 3 vuotta. Synttärijuhlapäivä oli kaiken kaikkiaan jännä, kun meillä oli aamusta tarkoitus käydä myös virpomassa. Lenni oli jaksanut tehdä edellisenä päivänä vaikka kuinka monta virvontavitsaa pääsiäissuklaamunien toivossa, mutta aamulla kun selvisi että pitäisi pukeutua ja varsinkin nähtyään muutaman noidan meitä virpomassa kohtasimme taas pienen ihmisen elämän suurimpia dilemmoja. En halua laittaa noita päälle, mutta kun mä haluan ne suklaamunat. Päädyimme virpomaan omaa mummia ja mummua. Synttäreiden alettua iltapäivästä koko juttu oli jo unohtunut. Juhlat olivat ilmeisen onnistuneet; kaikista kivointa oli synttäreille tulleet kaverit ja niiden kanssa leikkiminen (riehuminen). Seuraavana päivänä lähdettiin vielä synttärilahjaristeilylle, kivointa oli pähkinöiden syönti hytissä äidin ja isin kanssa kolmistaan. Lenni huolehti kovasti reisussa tuliaiset pikkupojille ja arveli näiden ikävöivän häntä :) Lenni asettuu tällä hetkellä kovasti isomman rooliin suhteessa pikkupoikiin ja toistaa pojille asioita mitä me heille sanomme ja "opettaa" kovasti poikia.

Suurimpana pähkäilynä itsellä on ollut ensinnäkin se, että miten selviän parin viikon päästä olevasta puolikkaasta maratonista. Sain eilen lenkkeiltyä 14,5 kilometrin lenkin, mikä antoi toivoa, että enköhän mä maaliin ainakin pääse. Sitten on töihinpaluu syksyllä, josta olen sinällään hyvillä mielin. Minulle 3,5 vuotta kotona tuntuu olevan riittävästi. Ollaan tätä pähkäilty tammikuusta lähtien, että miten hoitokuviot järkätään. Aluksi oltiin täysin sitä mieltä, että otetaan kotiin hoitaja. Mutta nyt suunnitelma on muuttunut täysin. Saadaksemme ryhmän täyteen kunnalliselle kolmiperhepäivähoitajalle meidän olisi pitänyt hakea neljättä lasta, koska Lenniä emme olisi halunneet ottaa tarhasta kavereidensa luota kotiin. Sitten oli yksityinen lastenhoitaja, mutta hänen sairastuessa olisimmekin olleet aina pulassa ja kaikki se ruuan laitto sitten iltaisin...Sama tarha missä Lennikin on, alkoi tuntumaan houkuttelevalta. Miettiessämme tätä olimme aluksi vakuuttuneita, että tarvitsemme tueksi au-pairin, jotta saamme viennit ja haut onnistumaan. Tämän hetkinen tilanne on se, että olen palaamassa neljäpäiväiselle työviikolle ja pojat menossa Lennin kanssa samaan tarhaan. Pojat ovat pääsemässä samaan ryhmään ja Lenni viereisellä pihalla. Mutta meille ei ole tulossa sitä au-pairia ja se tässä hieman huolestuttaa. Haalitaan tässä kaikenmaailman tukimuotoja, jotta saataisiin palapeliä kokoon, että saataisiin arki toimimaan. Yksi ei nimittäin vaan yksinkertaisesti pärjää näiden kaikkien viennissä tarhaan aamuisin. Pitää olla siis toinen meistä ja joku toinen, haun ehkä sitten saa toinen yksin hoidettua. Ehkä. Sepä tässä jännintä on, kun ei osaa ennustaa miten lapset muutoksen ottavat ja miten siirtymät ym. sujuu. No näitä suuria muutoksia on aikaisemminkin ollut ja niistä on selvitty :) sumplitaan sitten lisää.

Aikun tuli taas hyvä mieli, kun Lenni huuteli tuossa huoneestaan pitkään ettei saa unta. Menin ja aloin laulamaan Sinistä Unta, mitä ollaan laulettu ihan vauvasta lähtien, ja Lenni lauloi mukana kirkkaalla ihanalla lapsen äänelleen muistaen sanasta sanaan koko biisin.

 Onnea Lenni!

 Pääsiäinen mökillä Hattulassa

 Pihakausi avattuna. Piha on aidattuna, jonne uskaltaa jo pojat päästää. Pojilla myös oma retkipöytä, jonne piti päästä heti retkelle.

 Matkalle lähdössä

Ihanaa kevättä kaikille, ottakaa rennosti! T. Oliver

Kolme kävelevää pikku-ukkoa

Kyllä tässä kävelemään oppimisessa ja sen riemussa, jos jossain, koki olevansa kolmosten äiti. Parin viikon välein hurrattiin ja tsempattiin aina uutta poikaa, ja niinhän siinä kävi, että ikäjärjestyksessä lähdettiin. Samoin kuin konttaamaankin; ensin Joel, sitten Anton ja lopuksi Oliver. Minulle on kerrottu, että kävelemään oppiminen on hurjaa ja jännää aikaa, kun pitää pelätä hurjia kaatumisia ym. En oikein allekirjoittanut tätä Lennin jälkeen, enkä vielä Joelinkaan jälkeen, mutta Antonin kohdalla sen ymmärsin. Konttauskypärälle olisi ollut kyllä käyttöä. Oltaisiin ehkä selvitty pahimmilta pään kopsahduksilta, melkoisen hurjaa menoa oli. Tahtoa ja sinnikkyyttä oli enemmän kuin taitoa. Oliver oli sitten koko porukan varovaisin liikkeelle lähtiä, pylly jo valmiiksi taakse ojennettuna, jos sattuisi vaikka horjahtamaan. Aluksi ei edes tajunnut, että sieltähän se etenee, kun vankassa seisoma-asennossa pikkuhiljaa hinasi jalkoja eteenpäin. Nyt ne kaikki jo menee peräkanaa, mun vauvat.

Muutoin kevät on alkanut oikein kivasti. Täällä joka päivä vauhti ja ymmärrys kasvaa. Pojat tietää milloin mennään syömään ja nukkumaan ym., niin asioita tehdäänkin kivasti yhteisymmärryksessä...useimmiten. Pari päivää sitten Oliverilla oli kunnon potkuhuutoraivarit ja kävin kelaamaan aikaa taaksepäin, että minkäs ikäinen se Lenni olikaan kun nämä alkoi...ja juu-u, näitä aikoja se tosiaan oli. Pojat tänään 1 v 3 kk! Omaa tahtoa alkaa olla ja kiellot ottaa itsetunnon päälle. Kiukuttelua ja vaatimuksia on enemmän, mutta niin sen kuuluukin olla. Sanoja on oikeastaan vielä Äiti, Äittä ja ensitavuja  sitten enemmän. Lamppu löytyy katosta sitä kysyttäessä ja pyydettäessä tullaan antamaan pusua ja halia. Piilosta ja hippaa on kiva leikkiä, heidän omilla säännöillään. Sähköjohdot kiehtovat edelleen ja takkaan on kiva mennä. Mutaa ja hiekkaa syödään innokkaasti ulkona ja sitä on saatava, mitä toinenkin saa. Yöt nukutaan edelleen hyvin ja ne yhdet päikkäritkin pääsääntöisesti hyvin (2-3 tuntia), joskus ne jää jollakin puoleenkin tuntiin. Terveinä ollaan pääsääntöisesti oltu. Ainoastaan Oliver sairasti peräjälkeen vauvarokon ja parvorokon, ja muut eivät sitä saaneet. Outoa. Saatiin vihdoin myös muskaripaikka ja ensi viikolla aloitetaan sitten yhden pojan kanssa, ja kukin pääsee vuorollaan. Lenni käy myös rokkimuskarissansa, mikä on ihan huippujuttu hänen omastakin mielestä. Parin viikon päästä juhlitaankin jo Lennin 3-vuotissynttäreitä ja lähdetään synttärilahjaksi kolmistaan laivalle Tukholmaan. Jee, itse odotan varmaan tätä lomaa enemmän kuin Lenni itse :) 

 On se serkkutyttö ihana (turvakaukalossa tuossa poikien edessä). Päässä Miitta-tädin tekemät uudet pipot.

Pyöräilykausi avattuna! Ajeltiin koko perhe kauppakeskukseen, jossa käytiin vähän kaupoilla ja syömässä. Onnistuu se näin suurperheellisenäkin, näköjään.

Vain taivas rajana

....pojat ovat nimittäin päässeet vapaiksi. Kyllä, meillä on täällä uusi elämä, kun käydään nykyään joka päivä jossakin pikkupoikien kanssa. Pojat ovat nimittäin siirtyneet yksiin päikkäreihin ja aamupäivällä on vihdoinkin hyvin aikaa tehdä jotain, eikä tarvitse heti kiireettömän aamupuuron jälkeen mennä nukkumaan. Nykyään on tosin myös PAKKO lähteä jonnekin muuten täällä on aika väsynyttä meininkiä, ei meinaa enää kodin virikkeet riittää ja ulko-ovi on nyt löydetty ja sen taakse patoudutaan viimeistään siinä puoli yhdentoista maissa. Anton on sopeutunut uuteen rytmiin ihan kivuttomasti, mutta isommat pojat kipuilevan hieman olemalla melkoisen väsyneitä aamupäivästä, joten käynti jossakin piristää kummasti. Nyt on sitten käyty perhekerhossa, kavereilla, leikkipuistossa, kauppakeskuksessa jne. muskaria yritän edelleen järkätä, kun ei viimeksi saatukaan paikkaa.

Joel jo pääasiallisesti kävelee ja Anton nyt muutaman päivän sisällä alkanut tosissaan yrittämään kävelyä eri paikkoihin. Anton onkin melkoinen näky, kun se ensin nousee seisomaan, hetken huojuu paikoillaan ja hakee tasapainoa jonka saatuaan lähtee kädet ylhäällä pää taaksepäin taipuneena ilosta hihkuen kävelemään. Hän on hyvin ylpeä tästä uudesta taidostaan. Motoriikka ei ole vain ihan samalla tasolla kuin Joelilla, joka menee jo todella taidokkaasti kaatumatta., mutta sinnikkyyttä ja tahtoa on sitäkin enemmän. Anton voikin kaatua vaikka kuinka monta kertaa ja aina vaan noustaan uudelleen ylös yrittämään. Oliver vielä harkitsee, eilen otti vasta ensimmäistä kertaa yhden askeleen kohti. Muutoin Oliveria ei ole koko kävelyjuttu kiinnostanut. Ruokailussa ollaan myös edistytty ja varsinkin Oliver yrittää tosissaan syödä lusikalla (siis noin viisi minuuttia ennen kuin kyllästyy hommaan). Oliver vaatiikin usein, että häntä autetaan laittamalla lusikkaan ruokaa hänen omalta lautaseltaan ja siitä ammentaa sen sitten suuhunsa. Leikkejä mitä pojilla tällä hetkellä on, niin kivointa on tietenkin se mitä ei saa tehdä. Jos jotain pojista kielletään kääntyvät muiden katseet samantien sinne suuntaan ja kas, siellähän ne kaikki on sitten sen kielletyn tekemisen kimpussa. Laatikoita meillä koristaakin tällä hetkellä kauniit maalarinteipit ja maassa seisovan ison roskapöntön uusi sijainti on pöydän päällä. Myös yläkerrasta alas tavaroiden tiputtelu on kivaa. Oliver tykkää kovasti tuoda tavaroita meille ja piilotella niitä eri paikkoihin, Anton avata ja sulkea (kuten ovea), ja Joel kävellä ympäriinsä jotakin lelua kannellen ja sitä esitellen.

Itsekin on ihan into pinkeenä näyttämässä pojille asioita ja tuntuu, että nyt poikien pitää saada kokea kaikki ja heti. Oltiin muiden äitien mielestä varmasti melkoinen näky, kun äitini kanssa perhekerhossa hihkuttii toisillemme innoissamme, että katso, nyt se leikkii tuolla tuon tytön kanssa ja laittaa noita palikoita tonne yhdessä...olemme selkeästi olleet liian kauan näiden seinien sisällä :) Pojat itse eivät olleet uudesta ympäristöstä tai muista lapsista moksiskaan ja lähtivät heti leikkimään muiden kanssa toisensa ja meidät unohtaen. Jossakin vaiheessa Joel huusi huoneen toiselta puolelta, että "Äittä".

Iltaisin huomaan olevani väsyneempi kuin aikaisemmin, päiviin on tullut enemmän vauhtia ja äänimäärä on kasvanut, kun pojat ovat saavuttaneet "Mie romahan" -iän, jos jotain heiltä kieltää tai ottaa pois. Joel varsinkin loukkaantuu verisesti eikä meinaa leppyä millään. Taistelut leluista on myös koventuneet ja kaikki kolme huutavat ja kiukuttelevat, mikä on tietysti niitä huippuhetkiä :) Lenni vaatii osaansa ihan siinä missä muutkin eikä viihdy hetkeäkään yksin leikkien. Mutta heti kun pojat ovat menneet illalla nukkumaan, niin meillä on jo tunnin päästä ikävä ja nauraskelemme päivän aikaan tapahtuneille asioille mitä kukin on tehnyt. Lenniltä on alkanut tulemaan sellaisia letkautuksia, että pitäisi kirjata niitä jo ylös. Olemme saaneet nauraa jalat ristissä, ihana Lenni.

 Anton ja Joel

 Lenni ja Joel

 Ruokailua

 Isoveli on poikien idoli

 Silloin kun oli vielä lunta

Pojat vielä vähän hakee, että mitä siellä hiekkalaatikolla kuuluukaan tehdä, jos ei kerran hiekkaa saa syödä.

Ensiaskelia ja leppoisia päiviä

Hyvä Joel! Pohdimme, mikä luetaankaan ensiaskeleiksi. Joel on ottanut jo jonkin aikaa yhden askeleen ennen heittäytymistään (mitä Anton tekee nyt), mutta viikko sitten hän otti neljä askelta. Katsoimme Markon kanssa toisiimme.. kyllä, nämä askeleet kirjataan Joelin ensiaskeleiksi. Tilanne oli myös ihana, kun paikalla oli koko perhe. Lennikin kovasti Joelia tsempaten. Lenni on selkeästi innoissaan, kun pojat kasvavat ja selkeästi ymmärtää että kohta hän saa heistä leikkiseuraa. Pojilla ymärryksen määrä on myös harpannut uusiin sfääreihin, ymmärtävät jo todella paljon puhetta ja lähtevät erilaisiin leikkeihin mukaan. Ja he ymmärtävät, ihme kyllä, myös niitä kieltoja. Lenni ei kyllä ikinä "ymmärtänyt" niitä näin kivasti kuin pikkupojat :) Anton on pojista lennimäisin, joka sinnikkäästi menee oman päänsä mukaan vaikka läpi harmaan kiven.

Viime viikolla, kun aurinko paistoi ja vietimme poikien kanssa ihanan hidasta aamua olympialaisia samalla katsoen, mietin, että nyt koen oikeastaan ensimmäistä kertaa olevani äitiysLomalla. Kiva kun ei ollut tarvinnut lähteä aamulla töihin ja sai vaan letkotella poikien kanssa. Päivät on parhaimmillaan mukavan lekoisia poikien kanssa, kun mennään rutiinien mukaan ja nukutaan hyvin. Meillä edelleen pysytään kaksissa päikkäreissä, ainoa huono puoli on, että talo hiljelee oikeastaan  vasta puoli kymmeneltä. Yöt ovat rauhallisia ja pojat haluavat nousta sängystä usein vasta yhdeksän maissa.

Jos jollakin makaa käyttämättömänä Stokken valjaat (Toivoo Joel, joka kiipeilee pöydällä syöttäessä) tai turvaistuinta autoon (Toivoo Oliver, joka joutuu vielä matkustamaan kaukalossa), niin ilmoitelkaa ihmeessä.

Tauti

Se on täällä. Tauti. Valitettavasti. Mitä todennäköisimmin norovirus.

Onhan noita tauteja ennenkin ollut, mutta tämä ei saa kyllä tulla enää toiste meille kylään. Miten hetkessä elämä voikaan heittää häränpyllyä, kun saa sen puhelun tarhasta. Olo on kuin tuomitulla, kun tietää mitä on luvassa. Voi sitä jännityksen määrää, kun odottaa että kuka seuraavaksi. Kerettiin jo kerran heittämään yläfemmatkin, kun kukaan muu ei sairastunutkaan. Kunnes... nyt ollaan jo voiton puolella, kun yli puolet perheestä on jo läpikäynyt pahimman vaiheen :) sitten vielä kun viimeisen sairastaneen jälkeen tulee ottaa viruksen elämisaika huomioon, niin kas vain, Taudin parissa onkin vierähtänyt jo muutama viikko.

Tauti, lupaathan, jätä meidät piitkäksi aikaan rauhaan.

Ensimmäiset synttärit

Täällä orientoidutaan taas parin viikon juhlien ja lomien jälkeen uuteen arkeen. Aluksi tuli pieni ahdistus, että miten saadaankaan kaikki sumplittua niin, ettei nyt täysin uuvuteta itseämme että äitiäni, joka on aina niin halukas auttamaan oman jaksamisen välillä unohtaen. Mutta kyllä, elämä taas kerran jotenkin on järjestymässä ja hyvältä näyttää. Hyvä Helsinki, joka jatkaa palveluseteleiden jakamista!

Joulu oli täynnä iloa ja tärkeitä ihmisiä ympärillä. Pukkikin otettiin sitten ilolla vastaan, kun olimme käyneet häntä ensin Seurasaaren joulupolulla tapaamassa ja Lenni päätti rohkaistuaan mielensä, että kutsuu hänet meille sitten jouluna kylään (eikä hänen siis tarvitsekaan jättää lahjoja oven ulkopuolelle). Itku meinasi tulla kun pukki asteli meidän pihalla, mutta hienosti pieni ihminen kokosi itsensä. Lennillä oli paljon juttuja pukille, mutta turvallisen matkan päästä. Syliin ei menty, vasta loppumetreillä kun The lahja oli annettu: pieno, oli Lenni pukille niin kiitollinen, että kävi tätä halaamassa. Pikkupojat kävivät kukin istumassa pukin sylissä. Oliver ja Anton hetken sylissä kaveria tuijotettuaan päättivät ettei ole kovin hyvä juttu. Joel puolestaan tsekkaili tasaisin väliajoin pukkia silmästä silmään, mutta jäi tyytyväisenä syliin istumaan.

Pojat senkun kasvavat ja ovat kyllä melkoisia velikultia. Tänään syöttäessäni heitä Anton alkoi taputtamaan pöytään, Joel alkoi hymyilemään veikeästi ja alkoi myös taputtamaan pöytään. Naureskelivat siinä hetken keskenänsä taputtaen pöytään, kunnes alkoivat katsoa Oliveria kuin häntä mukaan innostaen ja kas Oliverkin alkoi taputtamaan pöytään. Minä istuin täysin unohdettuna heitä vastapäätä ruokalusikka kädessäni ja vain katselin ihmeissäni. Ihanaa on ollut myös huomata, miten Anton on parin viime viikon aikan "lähentynyt" muita poikia. Anton tykkästi aikaisemmin touhuta ennemmin omiaan ja Lenniäkin hieman pelkäsi, ja kävi usein itsemään kun Lenni lähestyi. Jopa Lenni itse alkoi varomaan Antonia. Nyt kuitenkin hakeutuu muiden poikien kanssa samoihin leikkeihin ja ottaa kontaktia. Olemme pyrkineet olemaan puuttumatta poikien pieniin kinoihin keskenänsä ja nykyään sietävätkin enemmän toistensa koviakin otteita. Hyvä, että oppivat selvittämmän mahdollisimman pitkälle omat riitansa. Neuvolassakin on käytynä ottamassa tukku piikkejä takamukseen ja saatiin uudet strategiset mitat. Ja kyllä, Joel on saavuttanut hienon kymmenen kilon rajapyykin. Oliver tuli yllättävän lähellä n 9,8 kiloa ja Anton Oliveria kilon perässä 8,8 kiloa. Pituudet olivat siinä 73-75 cm. Antonista moni sanoo, että hän on porukan "aivot", joka tarkkailee todella tarkasti ja keksii aina ensimmäisenä miten jokin aukeaa ym. ja on todella sinnikäs. Tämän sinnikkyyden ja päättäväisyyden takia Antonille myös sattuu ja tapahtuu eniten. Tämä alkaa jo näkyä kolhujen määrässä. Oliver on porukan hauskuuttaja, joka hakee kovasti toisista kontaktia ja hymyilee paljon. Oliver on myös ketterin kiipeilijä ja pojista nopein. Oliver tykkää myös tulla syliin köllöttelemään ja oikein nautiskelee siinä pitkään jos saa vielä pullonkin mukaan. Joel on kehittynein kommunikoinnissa ja komentaa ja huutelee jo vakuuttavasti. Joel tykkää myös esitellä taitojaan, kuten taputtaminen. Kun joku on ruokapöydässä saa Joelista aina seuraa. Ja Joelia pitää varoa kun kapuaa syliin, pureminen kuuluu hänen hellyydenosoituksiinsa :) Joel kuitenkin eniten halimassa ja tykkää olla sylissä.

Muutoin arki hakee täällä uutta muotoaan, kun pojat hakee vähän uutta unirytmiä. Tuossa viikonloppuna, kun Lenni oli mökillä serkkujen kanssa, niin nukuttiin sitten poikien kanssa heittämällä kymmeneen. Siinä mentiinkin sitten yksillä päikkäreillä, mutta taas joinakin päivinä tarvitsevat vielä kaksi päikkäriä. Nukkumaan mennään puol ysiltä. Yöt menee siis todella hyvin ja saamme itsekin nukuttua hyvin. Nyt kun olemme vihdoin saaneet keittiönpöytäasiat kuntoon ja pojat ovat päässeet pöydän ääreen kunnolla syömään, tulisi ilmeisesti aloittaa viimein sormiruokailu ja antaa heille lusikat käteen. Oivoi, sitä tulevan sotkun määrää...olen kummasti löytänyt aina hyviä syitä miksi tätä ei olla aloitettu aikaisemmin. Ilokseni myöskin huomasin juuri, että pojat viihtyy taas rattaissa. Jes, yhteiset lenkit ovat taas alkaneet. Tuossa oli monen kuukauden tauko, kun pojat eivät käyneet käytännössä ulkona yhtään, kun rattaissa olo oli yhtä huutamista ja maahan tuonne mutaan ei heitä oikein viitsinyt laittaa konttaamaan.Mutta kyllä täällä jo kesää odotellaan, kun eilen viimeksi pakkasin yksin kaikki kolme toppavaatteisiin; kun puin ensimmäistä oli kaksi muuta kiipeilemässä päälle ja repimässä pois juuri laittamaani villasukkaa ym. ja kun viimein sain viimeisenkin puettua oli jo se ensimmäinen hermostunut rattaissa odotteluun. Ja minulla jo valmiiksi hiki lenkille lähdettäessä :)

Kauheasti ei siis olla viimeisten kuukausien aikana  muutamia kyläilyjä ja viikottaisia uinteja lukuunottamatta käyty pikkupoikien kanssa näiden seinien ulkopuolella. Nyt varasin juuri muskarin, jossa alan käymään vuorotellen kunkin pojista kanssa. Onneksemme meillä on käynyt paljon kavereita, sukulaisia ja lapsia kylässä, niin pojat näkevät muitakin kuin toisiaan ja eivät tunnu vierastavan ketään. Ei mene kuin hetki, kun heidät löytää vieraiden syleihin kiipeämästä. Välillä vertaan lähinnä omaa toimintaani pikkupoikien kanssa siihen, miten Lennin kanssa tässä iässä toimimmekaan. Viimeksi sitä mietin, kun olin taas yrittänyt juosta kulman taakse piiloon ruokalautaseni kanssa, jos olisin saanut hetken aikaa syödä rauhassa. Niin ei, eiköhän se Joel sieltä kaarra paikalle huudellen samalla kavereille, jotka seuraavat perässä. Siinä minä sitten istun jumissa saarrettuna tuoliini kolme lasta kavunneena jalkojani vasten vaatien ruokaani. Alan antamaan heille paloja ruuastani, että saisin syötyä itse samalla. Tuntuu, kun antaisin pöydästä makupaloja koiralle ja mietin, että niin, pöydästä ei kyllä saisi syöttää. Sitten mietin Lenniä, että kyllähän me hänellekin annettiin tässä vaiheessa pieniä makupaloja ja ihan kivastihan on oppinut ruokatavat. Että tällaista meillä tänään mietitään :)

Meillä oli tässä myös suuri päivä; poikien ensimmäinen syntymäpäivä. Pojat viihtyivät omissa juhlissaan oikein kivasti ja osallistuivat lahjojen avaamiseen. Lenni pääsi nauttimaan isoveljen niistä erityisen mukavista tehtävistä, kun pääsi puhaltamaan poikien puolesta kynttilät kakkujen päältä. Ensin oli ollut musiikkiesitys, jossa kaverinsa kanssa soittivat pienolla ja kitaralla paljon onnea vaan-biisin. Itse kun mietin vuotta, niin minusta se on tuntunut kuitenkin melkoisen pitkältä, kun pikkuvauva-aika tuntui niin pitkältä mutta ei tosin pitkästyttävältä. Nyt pojissa tapahtuu kehitystä melkoista vauhtia. Itse olen tämän vuoden jälkeen melkoisen paljon elämänkokemusta, muutamaa ryppyä ja raskausarpea, ihania muistoja, itseluottamusta ja rentoutta äitinä sekä venyneitä pinnoja rikkaampana.

Moni lapsellinenkin sanoo meiltä lähtiessään, että huhhuh melkoista menoa tämä teidän elämä. Silloin aina havahtuu, että onhan tämä melkoista vauhtia. Joskus myös mietin miten ihan fyysisestikin jossain vaiheessa näiden jätkien kanssa pärjään, kun tuntuu että ne jyrää jo nyt :) mutta en voisi kuvitella eläväni minkään muunlaista elämää, tämä on täydellistä juuri tällaisenaan (tai ehkä muutaman kerran enemmän voisi yrittää lähteä omaa/parisuhde aikaa viettämään :) )

 Pojat kokkaa

 Todistetusti käyty ulkona :)

 Lennin sanoin: tässä on meidän perhe. Serkkutytön ristiäisissä saatiin koko porukka kuvaan.

 Isin rillit on ehkä kivimmat ikinä.

 Siinä se nyt on. Elämäni ensimmäinen piparkakkutalo, katson tämän suurteoksi äitinä.

 Helpostihan tänne mahtuu.

 Hartaasti pukkia odottaen.

 Joelin hieman skeptinen ilme.

 The pieno.

 Poikien synttäreiltä.

Lenni hoitamassa isoveljen tärkeitä tehtäviä.

Äideistä parhain...

Nyt tulee vähän psykologin mielenvikaa, mutta mietin joskus, että millainen äiti pojille olen, olen ollut ja tulen olemaan. Millainen suhde minulla on heihin nyt ja millainen se tulee olemaan sitten, kun ovat esim. murrosikäisiä. Toivottavasti mahdollisimman rehellinen, läheinen ja avoin.

Asioita, joita pidän itse tärkeänä Äitinä olemisessa on ennen kaikkea läsnäolo, rakkaus sekä turvallisuus. Pidän itseäni pääsääntöisesti hyvänä äitinä, en ole koskaan kuvitellut, että pojilla voisi olla parempaa äitiä. Olen paras heille. Lenni on sen verran iloinen ja tyytyväinen lapsi, ettei me nyt aivan kuusikkoon olla voitu vanhempina mennä. Hyvän äidin minusta tekee mielestäni myös se, että olen epätäydellinen. Se, että myönnän lapsilleni avoimesti tekeväni virheitä, annan heille myös luvan tehdä niitä.

Tasan vuosi sitten elettiin jännittäviä aikoja, mietin usein mitä kunakin päivänä tasan vuosi sitten tapahtuikaan. Nyt olimme juuri muuttaneet pari päivää sitten tänne ja muutaman päivän päästä itsenäisyyspäivänä minulla supisteli kovasti ja olin jo aivan varma, että nytkö se sitten tapahtuu. Mutta onneksi ei. Ihanaa olla nyt tässä vuotta myöhemmin kaikki nuo ihanat pojat ympärillä.

Täällä odotetaan jo kovasti joulua ja joulupukkia. Joulupukkia tosin pelonsekaisin tuntein. On ollut jotenkin liikuttavaa nähdä pienen pojan ensimmäinen dilemma, kun samaan aikaan ei haluaisi pukkia tänne mutta kun ne lahjat pitäisi saada. Lennillä on otteet hieman koventuneet pikkupoikia kohtaan ja harmistumista on esiintynyt kun pojat eivät lähde kaikkiin leikkeihin mukaan ja sotkevat vain leikkejä. Kovasti kuitenkin aina haluaa ottaa pojat mukaan ja juoksee kertomaan kaikki jutut ensimmäiseksi pojille. Onneksi ei mene kauaa kun jo leikkivät yhdessä. Pikkupojat ovat kivasti oppineet leikkimään sopuisasti rinnakkaisleikkejä ja päivällä saattavatkin viihtyä jo hyvinkin pitkiä aikoja yhdessä leikkien. Aikansa leikittyään he kiipeävät syliin tankkaamaan läheisyyttä ja moiskauttavat oman ihanan räkäisen pusunsa ja lähteävät siitä taas jatkamaan tutkimusmatkojansa (usein myös ensin revittyään tukun hiuksia päästäni ja purtuaan). Tänään kun kaikki pojat kiipesivät kerralla syliini, tunsin olevani puu, joka yritti pitää kaikkia poikia pystyssä . Kaksi roikkui molemmissa käsissä ja Oliver kiipesi selkää pitkin. Kääntäessäni päätäni sain iloisen hymyn ja "Äiti" -tyyppisen sanan. Mitäpä muuta Äiti haluaa kuulla...tai edes kuvitella kuulevansa :)

Yksi joulukorttiotos, oli pikkasen haastavaa saada kaverit pysymään koossa ja vielä katsomaan samaan suuntaan. Tässäkin tonttu turvallaan ja kaikilla jätkillä omat touhunsa.

Tämän hetken kivoin leikki on työntää vaunuja varsinkin Oliver haluaa aina kyytiin. Saattaa istua siinä hyvinkin pitkään, kun Anton ja Joel työntävät vuorotellen. (ja kuvassa näkyvä kohu-lapsikirja on meillä ainoastaan kärrypainona :) ) Anton on kävelyssä pro.

Huomenta Joel! Pojat nukkuu tällä hetkellä klo 21-08.30

Oliver, Lenni ja Joel painimassa

Here we go! Yläkertaan halutaan mennä nykyään itse.