torstai 11. huhtikuuta 2013

Nyt helpottaa...

...meillä ei nimittäin ole enää neljää alle kaksivuotiasta lasta :) Meidän "puuha pete" täytti nimittäin viime viikolla kaksi vuotta. Lenni olikin jo treenannut muutaman viikon paljon onnea vaan-biisiä ja laulaa edelleen "...paljon onnea vaan isi, äiti. vauva, Lenni-iiii, paljon onnea vaan", meillä on siis kaikilla täällä joka päivä syntymäpäivä :) Olemme usein Markon kanssa miettineet, miten itse asiassa kaikkien oletusten vastaisesti Lenni vaan antaa meille energiaa ennemmin kuin ottaa. Moni nimittäin viimeistään ensin kuultuaan, että meillä on kolmoset, ja sitten että meillä on myös jo yksi kaksivuotias, kauhistelevat miten jaksamme tämän katraan kanssa. Ja kyllähän me sitä itsekin aluksi mietimme, mutta onneksemme olemme huomanneet, että ennemmin koemme, että ilman Lenniä tämä voisi olla rankempaa. Lennillä on niin hauskoja juttuja ja oppii nyt niin paljon  koko ajan, että on ihana seurata touhuja joka päivä. Ja samalla vauva-arkea helpottaa, kun näkee Lennissä, minkälaisia poitsuja näistä vielä kasvaakaan.

Kuulen myös usein, että yllätävän lungisti me tämän tilanteen otamme ja jaksamme. Ja täytyy kyllä sanoa, että välillä pysähdyn sitä itsekin ihmettelemään. Tässä ei nimittäin ole yhtään omaa aikaa. Päivällä ne pienet hetket, kun kaikki nukkuu samaan aikaan, niin yrittää itsekin nukkua ja illat meneekin sitten Lennin kanssa ja muun katraan kanssa tiiviisti aina siihen, kun Lenni menee nukkumaan ja minäkin siitä vaan niin pian kuin suinkin. Nytkin kirjoitan hirveätä vauhtia, kun kiire alkaa olemaan jo nukkumaan. Ja tietenkin tässäkin nyt pumppaan maitoa samalla. Sellaisia hetkiä, että ei tekisi mitään muihin liittyvää, on oikeastaan vain kävelymatka tarhalle Lenniä hakemaan noin normaalina päivänä. Nämä alkuyön parin kolme tunnin omat katkeamattomat yöunet ovatkin avain onneen, sillä pojilla hieman muotoutunut sellainen rytmi, että menevät yöunille ysin maissa ja alkavat jo heräillä neljän viiden aikaan yöllä, jonka jälkeen en siis itsekään enää nuku. Vahdinvaihto Markon kanssa on siis yöllä yhden maissa. Hiihtelenkin sitten aina kahteen asti päivällä täällä yöpaidassa ja korvatulppa toisessa korvassa ja haen paikkaa, jolloin voisi hieman nukkua lisää. Viime viikonloppu oli yhtä juhlaa, kun vanhempani olivat täällä apuna ja hoitivat lapset pari yötä...saimme siis nukkua niin paljon kun halusimme ja illalla tästä johtuen ei ollut niin kiirettä nukkumaan, niin kerkesi syömään ihan rauhassa viinilasin äärellä. Ihanaa, avasimme myös grillikauden samalla :) lauantaina meillä oli myös isi- äiti-Lenni -päivä, ja touhusimme kolmistaan. Miettiessämme mitä tekisimme, yksi vaihtoehto oli mennä uimaan. Huomasin miettiväni ensimmäistä kertaa elämässäni, että kehtaankohan vielä mennä. Ikinä en ole ulkonäköni -tai muotoni takia jättänyt jotakin tekemättä, mutta nyt itsekin vielä pelästyn kun näen vatsani. Ei se mitenkään hirveän pahan näköinen ole, mutta en vain tunnista sitä omakseni. Raskauden venyttämä nahka ei nimittäin ole täysin palautunut. Odottelen tässä, että kyllä se siitä vielä oikenee ja palautuu. Mietin, että nuoren ihohan palautuu niin kivasti...ja sitten muistan, että eihän tässä niin nuoria enää ollakaan. Mutta palautuu tai ei, kyllä minä siihen sitten totun.

Olin tänään taas niin iloinen tästä meidän kodista ja sen sijainnista, kun takapihalta alkaa keskuspuiston polut. Ja erityinen ilonaihe tänään oli lumesta sulaneet lenkkipolut, joita pääsin juoksemaan. Tänään oli siis minun viikon oma aikanim ja kyllä taas jaksaa. Ihana kevät!

p.s. viime viikolla oli poikien kolmikuukautisneuvola. Pojilla kaikki hyvin ja olivat kasvaneet kivasti: Joel 5,2, Anton 4 ja Oliver 5,1 kiloa. Nostelu alkaa jo tuntua :)

Muutama kuva:


Anton


Oliver kannattelee jo hienosti omaa päätää, Anton treenailee tyynyn avulla

 Minä ja pojat tänään

Maistelemme täällä jo hieman pilttejä, tässä menossa mustikka

Pojat ottivat rennosti Lennin synttäreillä, taisi olla vaan aika kova meteli, kun piti sormi pistää korvaan :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti