Tukiverkko

Ilman sitä ei kyllä tässä näin suhteellisen täysjärkisinä kirjoiteltaisi.

Tapasin leikkipuistossa yhden lapsen äidin ensimmäistä kertaa ja hän huudahti kuultuaan meidän perheen kokoonpanon, että "ai sinä olet nyt siis se kolmosten äiti". Eräs toinen puistossa käyvä äiti oli nimittäin jutellut hänelle, että oli tavannut kolmosten äidin, joka vaikutti ihan täyspäiseltä :) Kävin miettimään, että kyllä ilman apuja oltaisiinkin varmasti melkoisen "piipussa". Meillä käy kuitenkin kolmena päivänä viikossa kolme tuntia kerralla hoitaja (joita kaupungin tarjoamilla palveluseteleillä voimme ostaa). Hoitajia on kaksi, jotka vuorottelevat ja ovat molemmat todella mukavia...en edes muista milloin olisin viimeksi itse siivonnut. He usein tekevätkin pari tuntia kotitöitä ja sitten katsovat tunnin vauvoja, kun minä haen Lennin tarhasta ja olemme ulkona.

Sitten on myös korvaamattomat isovanhemmat ja sisarukset, jotka auttavat myös paljon. Eläkkeellä olevat vanhempani käyvät käytännössä viikottain ja hoitavat yönkin vauvoja, niin saamme nukkua. Olen monta kertaa ajatellut, että onneksi hankimme kerralla isomman asunnon, niin tänne mahtuu ihmisiä enemmänkin. "Ollaan rauhassa tässä kotosalla vain perheen kesken" -ajatus ei nimittäin meillä oikein toimi, olemme aika pian hyppimässä kaikki seinille. Sen takia parasta onkin soitot, että täältä tullaan, oottehan kotona. Erityismaininnan saa kyllä Markon sisko, joka tietää meidän asiat paremmin kuin me itse. On helpottavaa, kun joku ajattelee joskus meidän puolestamme ja hoitaa juoksevia asioita/hankintoja puolestamme. Ja tieto siitä, että moni kaverimme on puhelinsoiton päässä valmiina auttamaan meitä, kun vain tarvitsemme.
Olemme onnekkaita!

Meillä on lisäksi ihanat naapurit, jotka ovat vauvoista innoissaan ja usein myös täällä heitä syöttämässä. Naapurini sanoikin eilen minulle, että hän oli pysähtynyt miettimään, kun olin sanonut, että kiva kun tulitte niin vauvat saavat syliä. Hän mietti, että aika harva äideistä olisi voinut sanoa noin, koska äidin sylinhän tulisi riittää. Uskon, että tämä on myös auttanut jaksamaan, kun emme edes lähtökohtaisesti pyri siihen, että pelkästään me riittäisimme pojille.

Kiitän myös samalla kaikista ihanista viesteistä ja lahjoista, joita olemme saaneet. Olemme olleet jo muutenkin hieman huonoja soittelemaan ja pitämään yhteyttä, niin saati sitten nyt. Olette kuitenkin mielissämme ja olemme kiitollisia teidän kaikkien tuesta. Olemme myös huonoja kutsumaan kylään, mutta aina ilahdumme kun tänne kyläilijöitä tulee!

Äidin pikku tsepparit

Kuulkaa poikia parempaa tsempparia lenkille lähtöön ei olekaan, kun vaihtoehtona on tämä:

"Tee vaan Marko ruokaa, niin mä katson näitä lapsia"

Illasta on nimittäin vähän levottomampaa, kun kaikki lapset alkavat olla väsyneitä niin täällä on melkoista kitinää. Onneksi on muuten myös jalat, niin sinänsähän meidän "kädet" riittävät kaikille :)

Pakkaankin usein iltaisin pojat juoksukärryihin ja lähden lenkille. Marko saa sitten rauhassa Lennin kanssa tehdä iltatoimia ja on huomattavasti rauhallisempaa. Suunnittelin jo kerran lenkillä ollessani siinä adrenaliinihuuruissani, että otankin tavoitteeksi Helsinki City runin, mutta harmikseni (onnekseni) ilmoittautuminen olikin jo päättynyt. Hyvä, etten päässyt sinne itseäni telomaan. Olisin kuitenkin mennyt asiasta täällä huutelemaan ja silloinhan se olisi ollut mentävä se juoksemaan. Asetankin nyt uuden ehkä kesän jälkeisen tavoitteen, niin ehtii kroppa mukaan :)

Voi Räkä

sitä nimittäin täällä nyt riittää. Anton taas tosi räkäisenä ja maanantaina lääkärissä selvisi molempien korvien tulehdukset. Ja taas antibioottikuuri, pöh! Ollaan yritetty Lennin kanssa välttää antibiootteja loppuun asti, ettei joutuisi siihen kierteeseen, mutta Lenni onkin ollut todella vähän loppupeleissä kipeänä. Käytin eilen myös Oliverin ja Joelin lääkärillä, ja Oliverinkin toisesta korvasta löytyi tulehdus. Yöt onkin olleet melkoisen levottomia ja pojat nukkuneet kaikki sittereissä, joissa helpompi selkeästi räkäisinä hengittää.

Kun jotain huonoa kuuluu, niin ehdottomasti hyvääkin. Sain nimittäin eilen aiheen tirauttaa pienen ilon kyyneleen, kun Anton antoi vihdoin sen odotetun hymyn. Melko varovainen hymy oli, mutta hymy kuitenkin :) Anton ollut nyt niin kipeänä ja selkeästi elämä ei ole ollut kauhean kivaa, niin oli ihana nähdä, että olo voisi alkaa antibioottikuurin myötä nyt vähän helpottamaan. Kaikki pojat ovat täällä myös jo kääntyneet vatsalta selällä :)

Toissailtana sain vuodattaa kyyneleitä ihan tosissani (ehkä myös vähän väsymyksen piikkiin) ja asia on edelleen mielessä surullisena harsona. Kolmosperheillä on nimittäin oma FB-ryhmä, jossa käydään aktiivista keskustelua. Tämä on ollut aivan loistava foorumi, josta on saanut vertaistukea arkeen ja ideoita ja kokemuksia on jaettu. Siellä on myös raskaana olevia ja yksi henkilö oli aktiivisesti  tiedottanut oman raskautensa kulusta. Viikko sitten hän laittoi viestin, että lapsivesiä oli alkanut yllättäen tihkumaan ja kohdunkaula lyhentynyt. Sairaalasta tuli jo ihan positiivisia viestejä, että tilanne näytti jo ihan hyvältä, että synnytyksen alku olisi siis saatu pysäytettyä. Mutta sitten tuli viesti, että lapset olivatkin päättäneet tulla aivan liian varhain, raskausviikolla 22. Hänellä toteutui siis se kauhukuva, mitä me eniten pelättiin, jos synnytys käynnistyisikin juuri noilla kriittisillä viikoilla 20-26.  Lapset olivat eläneet sen hetken ja kuolleet äitinsä syliin.

Pahoittelen, jos tuli paha mieli nyt tuon luettuanne. Kirjoitan nimittäin ajatuksenjuoksua, ja se piti nyt näköjään jakaa. Nyt vauvoja syöttämään, tuolla jo huudellaan :)

Nyt helpottaa...

...meillä ei nimittäin ole enää neljää alle kaksivuotiasta lasta :) Meidän "puuha pete" täytti nimittäin viime viikolla kaksi vuotta. Lenni olikin jo treenannut muutaman viikon paljon onnea vaan-biisiä ja laulaa edelleen "...paljon onnea vaan isi, äiti. vauva, Lenni-iiii, paljon onnea vaan", meillä on siis kaikilla täällä joka päivä syntymäpäivä :) Olemme usein Markon kanssa miettineet, miten itse asiassa kaikkien oletusten vastaisesti Lenni vaan antaa meille energiaa ennemmin kuin ottaa. Moni nimittäin viimeistään ensin kuultuaan, että meillä on kolmoset, ja sitten että meillä on myös jo yksi kaksivuotias, kauhistelevat miten jaksamme tämän katraan kanssa. Ja kyllähän me sitä itsekin aluksi mietimme, mutta onneksemme olemme huomanneet, että ennemmin koemme, että ilman Lenniä tämä voisi olla rankempaa. Lennillä on niin hauskoja juttuja ja oppii nyt niin paljon  koko ajan, että on ihana seurata touhuja joka päivä. Ja samalla vauva-arkea helpottaa, kun näkee Lennissä, minkälaisia poitsuja näistä vielä kasvaakaan.

Kuulen myös usein, että yllätävän lungisti me tämän tilanteen otamme ja jaksamme. Ja täytyy kyllä sanoa, että välillä pysähdyn sitä itsekin ihmettelemään. Tässä ei nimittäin ole yhtään omaa aikaa. Päivällä ne pienet hetket, kun kaikki nukkuu samaan aikaan, niin yrittää itsekin nukkua ja illat meneekin sitten Lennin kanssa ja muun katraan kanssa tiiviisti aina siihen, kun Lenni menee nukkumaan ja minäkin siitä vaan niin pian kuin suinkin. Nytkin kirjoitan hirveätä vauhtia, kun kiire alkaa olemaan jo nukkumaan. Ja tietenkin tässäkin nyt pumppaan maitoa samalla. Sellaisia hetkiä, että ei tekisi mitään muihin liittyvää, on oikeastaan vain kävelymatka tarhalle Lenniä hakemaan noin normaalina päivänä. Nämä alkuyön parin kolme tunnin omat katkeamattomat yöunet ovatkin avain onneen, sillä pojilla hieman muotoutunut sellainen rytmi, että menevät yöunille ysin maissa ja alkavat jo heräillä neljän viiden aikaan yöllä, jonka jälkeen en siis itsekään enää nuku. Vahdinvaihto Markon kanssa on siis yöllä yhden maissa. Hiihtelenkin sitten aina kahteen asti päivällä täällä yöpaidassa ja korvatulppa toisessa korvassa ja haen paikkaa, jolloin voisi hieman nukkua lisää. Viime viikonloppu oli yhtä juhlaa, kun vanhempani olivat täällä apuna ja hoitivat lapset pari yötä...saimme siis nukkua niin paljon kun halusimme ja illalla tästä johtuen ei ollut niin kiirettä nukkumaan, niin kerkesi syömään ihan rauhassa viinilasin äärellä. Ihanaa, avasimme myös grillikauden samalla :) lauantaina meillä oli myös isi- äiti-Lenni -päivä, ja touhusimme kolmistaan. Miettiessämme mitä tekisimme, yksi vaihtoehto oli mennä uimaan. Huomasin miettiväni ensimmäistä kertaa elämässäni, että kehtaankohan vielä mennä. Ikinä en ole ulkonäköni -tai muotoni takia jättänyt jotakin tekemättä, mutta nyt itsekin vielä pelästyn kun näen vatsani. Ei se mitenkään hirveän pahan näköinen ole, mutta en vain tunnista sitä omakseni. Raskauden venyttämä nahka ei nimittäin ole täysin palautunut. Odottelen tässä, että kyllä se siitä vielä oikenee ja palautuu. Mietin, että nuoren ihohan palautuu niin kivasti...ja sitten muistan, että eihän tässä niin nuoria enää ollakaan. Mutta palautuu tai ei, kyllä minä siihen sitten totun.

Olin tänään taas niin iloinen tästä meidän kodista ja sen sijainnista, kun takapihalta alkaa keskuspuiston polut. Ja erityinen ilonaihe tänään oli lumesta sulaneet lenkkipolut, joita pääsin juoksemaan. Tänään oli siis minun viikon oma aikanim ja kyllä taas jaksaa. Ihana kevät!

p.s. viime viikolla oli poikien kolmikuukautisneuvola. Pojilla kaikki hyvin ja olivat kasvaneet kivasti: Joel 5,2, Anton 4 ja Oliver 5,1 kiloa. Nostelu alkaa jo tuntua :)

Muutama kuva:

Anton

Oliver kannattelee jo hienosti omaa päätää, Anton treenailee tyynyn avulla

 Minä ja pojat tänään

Maistelemme täällä jo hieman pilttejä, tässä menossa mustikka

Pojat ottivat rennosti Lennin synttäreillä, taisi olla vaan aika kova meteli, kun piti sormi pistää korvaan :)

Postia Tanskasta

Meidänhän oli tarkoitus informoida miten kolmosten kanssa kävi Tanskaan meitä siellä alkuraskauden ajan tutkineille lääkäreille. Suunnittelinkin mielessäni monta kertaa tuota viestiä sinne ja sananasetteluja, miten saisimme myös rakentavasti kerrottua palautteemme tuohon meidän alkuraskauden "neuvomiseen".

Emme kerinneet koskaan viestiä laittamaan, ennen kuin sieltä kirjoiteltiin meille päin, jossa varovaisesti tiedosteltiin, että mitenköhän meidän kolmosten kanssa kävi. Olimme siis jääneet mieleen :) Lähetimmekin sinne syntymäkertomuksen ja poikien syntymätodistukset ja kertomukset, ja saatteeksi yhteenvedon raskauden loppuvaiheen kulusta syntymään ja tähän hetkeen. Kerroimme miten haluamme jakaa tietoa eteenpäin mahdollisimman paljon tämänkaltaisesta raskaudesta, jotta vastaavien tapausten ilmetessä tiedättäisiin enemmän. Ja mikä tärkeintä, että tiedettäisiin myös se, että kaikki voi mennä myös hyvin. Kirjoitin, että olemme myös usein miettineet, miten emme onneksi tarttuneet keskeyttämisen mahdollisuuteen, mitä meille vähän liiankin painokkaasti tarjottiin.

Lääkäri vastasikin tähän ja kiitteli kovasti tiedoista, mutta arveli ettei vastaavaa tapausta kovin suurella todennäköisyydellä eteen enää tule, mutta vähän vastaavia tapauksia varten kuitenkin tieto on aina hyväksi. Kiitti myös palautteesta ja tulikin tunne, että se oli ihan aiheellinen ja ymmärsivät sen hyvin. Siellä oltiin vilpittömän iloisia hyvistä uutisista ja kuulemma aikoo esitellä kuvaa meidän pojista siellä kaikille meitä siellä hoitaneille, joiden mieleen olimme jääneet.

Tulipa tästä sählöpostittelusta hyvä mieli ja jotenkin tunne, että nyt ei enää tarvitse katsoa taaksepäin ja kelata menneitä, vaan tästä eteenpäin keskittyä tuleviin huippuhetkiin :)